Ei niin tavallisia näkökulmia Viipuriin – Rainer Knapaksen 80-vuotishaastattelu
Rainer Knapas on Helsingin yliopiston kunniatohtori, arvostettu kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija. Hän on keskeinen Viipurin ja Vanhan Suomen kulttuurihistorian ja arkkitehtuurin tuntija, joka on laajassa tuotannossaan avannut 1700–1800-lukujen monikulttuurisia vaikutteita ja kerrostumia. Viipurin osalta hän on tehnyt tunnetuksi etenkin Monrepos’n kartanon ja puiston historiaa sekä sen merkitystä eurooppalaisessa sivistysperinnössä.
Knapas on pitkäaikainen Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäsen. Hänen täyttäessään 80 vuotta helmikuussa 2026 Netta Böök ja Pirjo Uino haastattelivat häntä Knapasten kotona Helsingin Ullanlinnassa. Neljän tunnin vilkkaan keskustelun tuloksena syntyi haastatteluaineisto, josta kiteytyi kaksi teemallista kokonaisuutta.
Ensimmäisessä osassa Knapas valottaa urapolkuaan sekä profiloitumistaan Viipurin ja Vanhan Suomen tutkijaksi. Toisessa osassa hän pohtii suomalaista ja venäläistä tapaa nähdä Viipuri ja sen historia sekä arvioi uutta venäläistä Viipuria koskevaa tieto- ja tutkimuskirjallisuutta, jota hän on seurannut jo vuosikymmeniä aktiivisesti muun muassa Wiborgs Nyheter -lehden avustajana ja sittemmin toisena toimittajana.
Osa I: Viipurin ja Vanhan Suomen kävelevä tietoteos
Milloin sinusta tuli Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäsen?
Se tapahtui syksyllä 2011, kun tapasin Pentti Paavolaisen sattumalta jossain Kansalliskirjaston salissa ja hän värväsi minut jäseneksi. Seura oli alkanut kutsua uusia akateemisia jäseniä, ja se oli jonkinlainen käännekohta Seuran toiminnassa. Sillä tavoin minustakin tuli Seuran jäsen, ja aloin sitten käydä kokouksissakin.
Noihin aikoihin suunniteltiin Viipurin kulttuurihistoriasta kaksiosaista teosta, jota olivat pohjustamassa muun muassa H. K. Riikonen ja Matti Klinge. Hanke ei kuitenkaan toteutunut, vaan eri aihepiirien tekstit hajautettiin VSKS:n eri toimitteisiin. Myös Viipurin läänin historia -teossarja, jonka kirjoittajakuntaan kuuluin, oli eräänlainen ponnahduslauta. Hannes Sihvon alkuun panema hanke paisui vuosien mittaan kuusiosaiseksi kirjasarjaksi, joka vaati ison rahoituksen.
Mennään ajassa taaksepäin opiskelualan valintaan. Oliko se yksinkertaista ja selvää, että sinusta tulee kulttuurihistorioitsija?
Ei se tietenkään ollut selvää alle 20-vuotiaalle, kun aloitin opintoni syksyllä 1965. Tulin silloin juuri sotaväestä ja sain opiskeluoikeudet silloin hypersuosittuun aineeseen eli estetiikkaan ja nykyiskansain kirjallisuuteen sekä taidehistoriaan. Taidehistoriassa oli niin paljon hakijoita, että opinnot piti aloittaa vasta kevätlukukaudella Aimo Reitalan peruskurssilla. Vallalla oli 1960-luvun alkupuolen opiskelijasukupolven esteettinen suuntaus, johon kouluajoista lähtien kuuluin.
Miten sinä päädyit historian alalle?
Keväällä vajaan lukukauden opintojen jälkeen näin lapun taidehistorian ilmoitustaululla, että Muinaistieteellinen toimikunta [nykyinen Museovirasto] hakee kesäksi tutkimusapulaisia. Mulla ei ollut mitään töitä tiedossa, joten ilmoittauduin Elias Härölle. Hän työskenteli Kansallismuseon vintillä, jossa silloin toimi Rakennushistoriallinen toimisto, joka pian muutti kokonaan Ritarihuoneelle. Niinpä minut siltä istumalta otettiin töihin, ilman suurempia meriittejä. Ja kesäkuun ensimmäisenä päivänä matkustin yöjunalla Savonlinnaan, jossa en ollut ikinä käynyt. Olin sitten Olavinlinnan tutkimus- ja kaivaustöissä koko kesän 1966, syksyllä ja talvella jälkitöissä kirjoittamassa tutkimuskertomuksia ja sen sellaista. Olin vielä seuraavankin kesän Olavinlinnassa, ja sitten kahtena seuraavana kesänä olin Hämeenlinnassa eli 1968 ja 1969. Työni näissä linnoissa oli muuritutkimusta ja osin arkistotutkimusta, ei maanalaista vaan enimmäkseen maanpäällistä rakennusarkeologiaa. Hämeenlinnassa oli myös nuoria arkeologisen koulutuksen saaneita tutkijoita, kuten Mirja Kanerva ja Päivi Luppi, jotka hoitivat varsinaiset kaivaustutkimukset.
Ei minulla ollut sinänsä mitään suurempia pyrkimyksiä museoalalle, mutta aloitin kyllä kansatieteen ja arkeologiankin opinnot. Ja jatkoin taidehistoriassa. Estetiikka jäi vähemmälle. Historia-aineista en opiskellut ollenkaan Suomen ja Skandinavian historiaa tai yleistä historiaa, vaan niiden sijaan opiskelin – niin kuin ennen sanottiin, ”oppineisuuden mittana” – sivulaudaturin verran talous- ja sosiaalihistoriaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tämä taas johtui silloisesta professori Sven-Erik Åströmistä, josta monet tykkäsivät ja minäkin.
Arkeologiasta ja kansatieteestä suoritin approbaturin. Arkeologiassa kävin Pekka Sarvaan proseminaarinkin, kun Ella Kivikoski oli vielä professorina, mutta arkeologian hypermateriaalisuus ei niinkään kiinnostanut. Vanhan Suomen ja Itä-Suomen tutkimukseen jouduin mukaan taidehistorian kautta, kun Muinaistieteellisen toimikunnan puitteissa oli silloin ryhdytty tutkimaan 1700-luvun linnoitusraunioita Kotkassa, Haminassa, Taavetissa ja Lappeenrannassa. Olin lähtöisin Pyhtäältä ja kävin Kotkassa kahdeksan vuotta oppikouluakin, joten minulla oli jonkinlaista paikallishistorian tuntemusta. Siitä kehittyi sitten taidehistorian pro gradu -työni aihe, joka oli Ruotsinsalmi – Kyminlinna: fästningsbyggnadskonst och militärsamhälle 1791–1810, ja se taas vei ajallisesti Vanhaan Suomeen.
Yksi ratkaiseva kannustin oli se, että jotkut Muinaistieteellisen toimikunnan työntekijöistä sijoitettiin osoitteeseen Museokatu 5, jossa työtiloina oli tavallinen asuinhuoneisto. Mutta lisäksi siellä oli, kuten silloin sanottiin, venäläisten insinöörikomennuskuntien kootut piirustukset, ehkä noin 15 000 piirustusta kaikilta linnoituspaikkakunnilta, aikajärjestyksessä, suurissa ruskeissa puisissa kaapistoissa. Siellä oli koko Suomen kaikki linnoituspiirustukset 1700-luvulta alkaen, jotka nyt on siirretty Kansallisarkistoon ja digitoitukin. Ainoastaan Suomenlinnaa koskevaa aineisto oli Suomenlinnassa. Vetelin laatikoita ulos ja katsoin varsinkin Kotkan ja Ruotsinsalmen laatikot, joissa oli kaikkiaan parisataa linnoitussuunnitelmaa ja rakennuspiirustusta. Tämä valtava kokoelma oli – ilmeisesti vastoin Tarton rauhansopimuksen arkistovaihtoartiklaa – pidetty kaikessa hiljaisuudessa Museokadun tiloissa 1920-luvun jälkeen. Tuota aineistoa ei kukaan tutkija ollut juuri käyttänyt aikaisemmin.
Pro graduni myötä valmistuin keväällä 1970 filosofian kandidaatiksi, minkä jälkeen työskentelin edelleen Muinaistieteellisessä toimikunnassa – jonka nimi vaihtui pian [1972] Museovirastoksi – ensin Hämeenlinnan entistämistoimikunnan sihteerinä ja sitten erilaisissa viranomaistehtävissä, olin virallisestikin ylimääräinen tutkija. Keväällä 1977 lähdin Museovirastosta Helsingin yliopiston historian laitokselle vt. assistentiksi. Syksystä alkaen toimin laitoksella Matti Klingen assistenttina, ja yliopistolla olin sitten eri tehtävissä kauankin.
Hakeuduitko sinä töihin nimenomaan yliopistolle vai pyydettiinkö sinua sinne? Eli miten tämä siirtyminen yliopiston puolelle oikein tapahtui?
Kyllä assistentin virkaan piti hakea, ja oli siinä muitakin hakijoita. Olin kuitenkin jo toiminut siellä ennenkin tuntiopettajana, esimerkiksi vetänyt museokäyntikursseja historian opiskelijoille. Matti Klingeenkin olin tutustunut. Hänet oli nimitetty professoreiksi 1975, ja samana vuonna olin Klingen ja ruotsinkielisten historian opiskelijoiden kanssa retkellä Savonlinnassa, jossa vietettiin Olavinlinnan suurta 500-vuotisjuhlavuotta. Samana syksynä käytiin Klingen ja historian opiskelijoiden kanssa myös Leningradissa opintoretkellä, matkalla tavanomaiseen tapaan Viipurissakin.
Miten ja milloin aloitit perehtyä venäjän kieleen? Oliko venäjän opiskelu tavallista?
Heti syksyllä, kun aloitin yliopistossa, menin myös venäjän kielen peruskurssille, ja osaamiseni on pohjimmiltaan sieltä peräisin. Venäjän kielen opiskelu oli tuolloin tavallista. Kursseille oli itse asiassa hirveä tunku, mikä liittyi aikakauden poliittiseen ilmapiiriin. Oli hienoa, että yliopisto pystyi tarjoamaan tällaistakin, mitä ei aikaisemmin koulussa voinut opiskella.
Venäjän kurssin jälkeen osasin ainakin tavata tekstiä ja ymmärsin, mitä otsikoissa mahtoi lukea. Olen vähän siitä parantanut osaamistani ja ymmärrän riittävästi yksinkertaista asiatekstiä. Olisi tietysti ollut hyvä opiskella venäjää enemmänkin, mutta muiden opiskeluaineiden vuoksi sen mahduttaminen opintoihin olisi ollut vähän vaativaa. Jo 1960-luvulla aloitin venäjänkielisten kirjojen ostamisen siinä toivossa, että joskus lukisin niitä.
Millainen oli ensimmäinen kosketuksesi Viipuriin?
Ensikohtaamiseni Viipurin kanssa tapahtui vuonna 1962. Kun kävin Kotkassa oppikoulua, oli Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja avattu turistiliikenteelle. Niinpä ennakkoluulottomat Kotkan Svenska Samskolan opettajat järjestivät oppilaille opintomatkan toukokuussa kaikkein kauneimpaan aikaan. Ja minä pääsin matkalle mukaan.
Matkan järjestäjänä toimi Intourist, kuten siihen aikaan oli tapana. Matka Leningradiin tehtiin bussilla, joka ajoi Viipurin kautta. Koska tämä oli erityinen nuorisomatka, Leningradissa asuttiin ”Ystävyys”-nimisessä nuorisohotellissa. Matkan korkeatasoiseen ohjelmaan kuului hienot balettiesitykset, museokäyntejä ja muuta kulttuuriohjelmaa mm. Pioneeripalatsissa, parasta mitä nuorisolle voi tarjota. Viipuriin tultua piti ilmoittautua ryhmän kanssa rautatieasemalla, jossa oli Intouristin toimisto, josta tuli sikäläinen opas mukaan ja oli kanssamme koko matkan.
Viipurissa ei ollut matkailijoille 1960-luvulla tarjolla mitään erityistä ohjelmaa, eikä vielä paljon myöhemminkään. Viipurin linnaa nähtiin vaan etäältä, muuta vanhaa kaupunkia vähän lähemmältä. Rautatieasemaa vastapäätä oli Berjozka-matkamuistomyymälä, jossa käytiin ja kaupungilla ihmettelin sodan jälkiä, jotka olivat vielä hyvin näkyvissä. Vanha kaupunki oli osaksi vielä kuin jonkinlainen raunioitunut idylli. Ja siellä oli hirveästi kissoja, joita Suomen kaupungeissa ei näkynyt. Paluumatkalla ostin matkamuistoksi teetä, venäläistä leipää ja muuta sellaista mitä siellä oli. Jotain tiesin ennakkoon Viipuristakin, isäni oli siellä aikoinaan käynyt ja muisteli matkojaan.
Otitko tuosta ensimmäisestä Viipurin ja Leningradin matkastasi valokuvia?
Ei. Minulla oli kyllä kamera, mutta saattaa olla, että opettajat olivat kieltäneet ja toivoneet, ettei siellä otettaisi valokuvia. Ulkomaalaisilta oli muutenkin kielletty tiettyjen kohteiden valokuvaaminen ja joskus kieltoa valvoivatkin punaisilla käsivarsinauhoilla varustetut vapaaehtoiset. Valokuvattavaa olisi ollut paljon, paikallisissa tavoissa ja kaupunkiympäristössä. Erityisesti muistan ”Viipurin malliset säleverhot”. Ne olivat norsseja, jotka oli auringon puolella ripustettu ikkunoiden väliin tyylikkäisiin riveihin kuivumaan naruille. Siitä niitä saattoi syödä tarvittaessa.
Viipurin erikoinen rakennustaidekin kiinnosti, mutta Leningrad oli tietysti arkkitehtuuri- ja kaupunkirakentamisen alalla valtavan suuri elämys. Siinä maailmanvaiheessa olin käynyt Helsingissä, mutta en ollut käynyt Tukholmassakaan enkä muuallakaan ulkomailla.
Miten yhteytesi Viipuriin jatkuivat?
Kävin Viipurissa 1960-luvun jälkeen useamman kerran turistina, mutta vasta 1990-luvulla siellä sai viipyillä vapaasti, ja silloin olin ensimmäisiä kertoja yötä Hotelli Družbassa. Toinen Viipuri-tukijalka omassa historiassani oli Östra Finlands Nation – yliopiston ruotsinkielinen viipurilainen osakunta, johon kuuluin kotkalaisen kouluni perusteella. 1960-luvulla osakunnan vanhimmat jäsenet – jotka olivat syntyneetkin Viipurissa – olivat vielä voimissaan. Inspehtorit, kuraattorit ja monet muut olivat silloin vielä perinteisistä viipurilaisista perheistä. Osakunta järjesti ainakin kaksi matkaa Viipuriin, toki muodollisesti Leningradiin, ja niillä oli mukana vanhempaakin Viipurissa asunutta väkeä. Mennen tullen viivyteltiin mahdollisimman pitkään Viipurissa. Siinä tietysti syntyi elävä yhteys Viipuriin, kun kuuli kerrottavan, minkälaista oli käydä siellä koulua tai ihmisten kotitaloista ja -oloista ennen sotia.
Helsingin ruotsinkielisen viipurilaisuuden tärkeä tukikohta onkin ollut juuri Östra Finlands Nation. Wiborgs Nyheter -julkaisu ja ruotsinkieliset Viipuri-yhdistykset muodostavat oman kiinteän seurapiirinsä, osakunnan kautta saadaan edelleen niihin uusia jäseniä. Osakunnalla oli yhteyksiä akateemiseen suomenkieliseen viipurilaisuuteen ja Wiipurilaiseen osakuntaan, joka oli jaettu vastentahtoisesti vuonna 1924 – muuten kaksikielisistä osakunnista viimeisenä.
Tällä akateemisen viipurilaisuuden taustalla saatoin luontevasti liittyä Wiborgs Nyheterin toimitus- ja kirjoittajapiiriin, koska siinä oli samoja entisiä tuttuja osakunta-aktiiveja. Artikkeleita aloin kirjoittaa lehteen 2005, mutta kirja-arvosteluja laadin siihen jo aiemmin. Varsinaisesti minut värväsi siihen Wiborgs Nyheterin päätoimittaja ja viipurilaisten piirien hyvin tuntema Hans Andersin, tietotekniikan professori. Hän oli monissa Viipuri-yhdistyksissä keskeinen henkilö ja intohimoinen Viipurin historian harrastaja, henkilöhistorian tutkija ja hautausmaaprojektien päähenkilö.
Liikuit siis paljon viipurilaistaustaisten henkilöiden keskuudessa, mutta itse tulit Kotkan seudulta. Miten asemoit itsesi tässä ympäristössä? Katsoitko Viipuria eri kulmasta kuin he vai heittäydyitkö itse samoihin tunnelmiin?
Tavallaan tietysti heittäydyin. Suuria erojahan ei opiskelijoiden välillä ollut, paitsi että minulla ei ollut mitään sukuyhteyksiä Viipuriin edes monen sukupolven takaa. Silti saatoin ja saatan edelleenkin määritellä itseni itäsuomalaiseksi sen takia, että olen lähtöisin entisestä Viipurin läänistä, joka oli juuri ennen syntymääni vaihtanut nimensä Kymen lääniksi. Vanhan Suomen aika on henkilöhistoriassani läsnä sen takia, että kotipaikkani Pyhtään Myllykylässä kuului läänin läntisimpään lahjoitusmaahan, joka 1700-luvulta saakka oli ollut haminalaisen suvun hallussa. Vielä minun isoisäni oli syntynyt lahjoitusmaatalonpojan poikana. Sillä tavalla ”viipurinlääniläisyys” ja itäsuomalaisuus nimenomaan 1700-luvun ja 1800-luvun perintönä oli tuttua ja kiinnostavaa.
1970-luvulla käynnistyi suomalais-neuvostoliittolainen tieteellis-teknillinen yhteistyö, ja alettiin järjestää humanististen tieteenalojen symposiumeja. Oliko tällä ”neukkuyhteistyöllä” sinulle merkitystä?
Ei oikeastaan ollut, koska symposiumeissahan käsiteltiin etupäässä vain poliittisen historian kysymyksiä. Neuvostoliitossa en käynyt kertaakaan symposiumeissa, ja täällä Suomessa osallistuin vain sen takia, että tunnetut Neuvostoliiton ja Venäjän tutkijat Osmo Jussila ja Timo Vihavainen olivat silloin nuoria ja aktiivisia järjestäjiä, ja tunsin heidät kyllä hyvin, he haalivat sinne aina vapaaehtoisia mukaan. Olin sitten vuoden 1990 tienoilla yhdessä niin sanotun TT-komitean [Tieteellis-teknillisen yhteistyökomitean] järjestämässä suomalais-venäläisessä erikoisseminaarissa puhumassakin, molempien maiden tieteen ja tiedemiesten yhteyksistä. Sillä matkalla pääsin ensimmäistä kertaa Kronstadtiin, mikä kuului seminaarin ohjelmaan lisäkohteena. Taidehistoriaa tai sen lähellä olevia aihepiirejä ei TT-komitean symposiumeissa ollut esillä. Komitean arkeologian sektio oli sitä vastoin näkyvä, sen puheenjohtajat Anatoli N. Kirpitšnikov ja Torsten Edgren olivat tärkeitä tekijöitä.
Venäjän taiteen ja arkkitehtuurin tutkimushan oli pitkään melko olematonta täällä Suomessa, [Aune Jääskisen] ikonitutkimuksia lukuun ottamatta. Taidehistorian professori Lars Pettersson oli kylläkin jatkosodan aikana laajasti perehtynyt Itä-Karjalaan ja sen puuarkkitehtuuriin, hän oli yöpynytkin Kižillä Kristuksen kirkastuksen kirkossa, mistä hän silloin tällöin jotain kertoi. Mutta hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavaa sikäläisistä tutkimuksista. Ylipäänsä en muista oppineeni taidehistoriassa mitään Venäjän asioista; se ei kuulunut taidehistorian kurssivaatimuksiin.
Tuliko Viipuri kiinteämmin mukaan tutkimuksiisi 1990-luvulla?
Jo Vanhan Suomen linnoitus- ja sotilasarkkitehtuuria koskevassa taidehistorian lisensiaatintyössäni, joka valmistui 1980, Viipurilla oli merkittävä osa. Viipurin lisäksi siinä käsiteltiin tietysti myös muun muassa Käkisalmea, Haminaa ja Lappeenrantaa. Vuosi 1993 oli eräänlainen käännekohta Viipurissa, jolloin vietettiin linnan 700-vuotisjuhlaa. Perestroikan ja Neuvostoliiton jälkeisen historiantulkinnan uudelleenmylläyksen seurauksena Torkkeli Knuutinpojan patsas pystytettiin uudelleen, otettiin käyttöön vanha kaupungin vaakuna ja rehabilitoitiin Viipurin historia ihan toisella tavalla. Kaikki yhteydet Suomeen tiivistyivät, se oli tavallaan suuri jäidenlähtö Viipurin historian tuntemuksessa.
Wiipurilaisen osakunnan julkaisussa Kaukomieli (№ 15) oli juuri 1993 artikkelini Viipuri – vanha ruotsalainen, venäläinen ja suomalainen kaupunki. Samaan julkaisuun kirjoitti muuten myös nyt julkisuudessa paljon näkyvä professori Tuomas Forsberg hauskan jutun Viipurin tulevaisuudesta ja sen eri skenaarioista. Forsberg oli silloin ollut aktiivinen osakunnan toimissa.
Olitko siinä vaiheessa aktiivisesti mukana, ja syntyikö sinulle 1990-luvulla kontakteja venäläisiin tutkijoihin?
Jonkin verran kyllä, ja olin jo siinä vaiheessa Juha Lankisen johdattelemana tutustunut viipurilaiseen arkkitehti Viktor V. Dmitrijeviin. Monrepos-asioissa olin mukana jo 1980-luvun loppuvuosina, jolloin kaikki yhteistyö muuttui helpommaksi.
Teknillisen korkeakoulun maisema-arkkitehtuurin professori Tom Simons oli opiskellut maisema-arkkitehtuuria Moskovassa. Hänellä oli vuosina 1991–1993 Otaniemessä Monrepos-ryhmä, johon kuului maisema-arkkitehtuurin opiskelijoita. He tekivät aiheesta harjoitustöitä, pienoismalleja, historiatutkimusta ja näyttelyjä. Simons värväsi myös minut toimintaan mukaan, myös kenttätyöjaksoihin Monrepos’sa.
Silloin kaavailtiin ns. lähialueyhteistyön nimissä Suomen ja uuden Venäjän välisiä yhteistyökohteita, joista ainoana lopulta toteutui Viipurin Aalto-kirjaston korjaus. Monrepos’n puiston ja rakennusten restaurointi oli usein esillä mahdollisena kohteena. Silloin toimi Suomessa Pro Monrepos -niminen yhdistys, joka kesäisin järjesti puistossa suomalaisten työleirejä. Niissä tehtiin korjaus- ja raivaustöitä, pystytettiin uusia kaarisiltoja ja temppeleitä sekä tehtiin peltikattoja.
Monrepos’ssa vieraili kaikenlaista väkeä, sen kunnostaminen oli usein esillä ja kiinnosti hallitusta myöten ulkopoliittisena kulttuurikohteena. Pääministeri Esko Aho ja Johannes Virolainen – suuri viipurilainen – olivat kiinnostuneita Monrepos-hankkeista. Esko Ahon tapasinkin kerran, kun hän halusi nimenomaan tutustua Teknillisen korkeakoulun Tom Simonsin opiskelijaryhmän toimintaan ja saavutuksiin. Ahon erityisavustaja oli kanssani Kansalliskirjastossa tutustumassa Monrepos’n kirjastoon. Myös Riitta Uosukainen oli kiinnostunut Monrepos’n kunnostamisesta.
Eräässä Pro Monrepos -seuran vuosikokouksessa puheenjohtajana oli Rakennushallituksen pääjohtaja Kalevi Sassi, yksi seuran perustajista. Kokous pidettiin Kansalliskirjastossa Monrepos-salissa kirjojen keskellä. Yleisön joukossa eturivissä istui suurlähettiläs Juri Derjabin, joka myös piti puheenvuoron. Hän heilutti juuri Boris Jeltsinin antamaa ukaasia Monrepos’n julistamisesta virallisesti suojelukohteeksi ja korosti, että nyt alkaa uudet ajat. Sitä mieltä siellä oltiin yleisesti.
Mutta lopulta kaikki meni alaspäin. Ensimmäinen ruotsinkielinen Monrepos-kirjani ilmestyi kuitenkin 2003, toivomani suomenkielinen laitos jäi toteuttamatta. Tukholmalainen Atlantis-kustantamo otti kirjan ohjelmaansa, ja Suomessa Söderströms otti jakeluun osan painoksesta. Monrepos’n historia ja kohtalo oli kuitenkin näinä vuosina jatkuvasti esillä sekä Suomessa että Viipurissa.
Tarkoitatko sitä, että silloin Viipuria ja Monrepos’ta lähdettiin Venäjälläkin aktiivisemmin tutkimaan?
Yhteydet Viipuriin vilkastuivat ja siellä ruvettiin myös julkaisemaan venäjäksi suomalaisten kirjoituksia. Oma tärkeä Monrepos-lähtökohtani sijoittui Helsingin yliopiston kirjastoon, jossa 1980-luvun loppuvuosina istuin monta vuotta, kun yliopiston historiaprojektilla oli työhuone kirjaston Rotundassa. Siellä toimitin kolmiosaista Helsingin Yliopiston historiaa 300-vuotisjuhliin 1990.
Tunsin kirjaston daamit ennestään ja mietin silloin, pitäisikö Monrepos’n kirjastolle tehdä jotain, esimerkiksi luetteloida se kunnolla. Asia oli jäänyt kaikkea kotimaista suosivan ”kirjastofennomanian” jalkoihin: Monrepos’n kirjastohan oli täynnä ulkomaisia vanhoja kirjoja ja vielä vierailla kielilläkin. Silloin pääsin itse ensimmäistä kertaa lähemmin tutkimaan kirjoja ja olin mukana kirjastonhoitaja Sirkka Havun kanssa käynnistämässä luettelointiprojektia vapaaehtoisvoimin 1994. Kirjoista ei siihen mennessä ollut mitään luetteloa, ainoastaan 1800-luvulta peräisin oleva käsin kirjoitettu paksu ”kniga”, jossa kirjat oli luetteloitu aakkosjärjestyksessä.
Monrepos’n tutkimus käynnistyi todella oikeasti vasta oikeasti 1990-luvun alussa. Siihen mennessä paras esitys oli K. K. Meinanderin teoksessa Herrgårdar i Finland vuonna 1929. Se oli sinänsä ihan asiallinen, mutta tietysti lyhyt ja artikkelityyppinen. Erillisiä tutkimuksia ei ollut kirjastosta, ei kartanosta eikä puistosta. Eeva Ruoffilta ilmestyi sitten perusteellinen Monrepos-kirja 1993. Monrepos’ta eivät venäläisetkään juuri olleet tutkineet, maassa oli vastaavia ränsistyneitä kartanoita muutenkin tuhatmäärin. Poikkeuksena oli arvostettu kulttuurihenkilö, akateemikko D. S. Lihatšov, joka jo 1980-luvulla oli löytänyt Monrepos’n 1700-luvun puutarhataiteen monipuolisena, pohjoisena esimerkkinä. Hän käsitteli Monrepos’ta kirjoissaan ja sai aikaan sen julistamisen historialliseksi suojelukohteeksi.
Monrepos’n kohtalot Neuvostoliitossa 1940-luvun jälkeen on luku sinänsä, mutta kyllähän se vähitellen löydettiin nähtävyytenä ja historiantutkimuksessakin. Tosin vieläkään ei Venäjällä ole ilmestynyt mitään suurta Monrepos-tutkielmaa. Erilaisia pienempiä kirjasia ja artikkeleita on kyllä, eikä niiden tutkimuksissa ole mitään vikaa, mutta ne keskittyvät usein yksityiskohtiin tai faktojen toteamiseen. Toista Viipurin seudulla säilynyttä kartanoa eli Kiiskilän kartanoa paraikaa restauroidaan, mikä varmaan osaltaan nostaa yleisön kiinnostusta. Nykyään Monrepos’n matkailullinen nähtävyysarvo näyttäisi olevan etusijalla. Tutkimuksen vähyys johtuu tosin siitä, että Venäjällä ei ole juuri mitään konkreettista Monrepos’n lähdeaineistoa. Von Nicolayn perhearkisto on täällä, samoin muut Viipurin arkistot pääosiltaan. Tänään Monrepos’ssa ei ole yhtäkään kirjaa, joka olisi peräisin sieltä.
Helsingin Kansalliskirjastossa kävi aina joskus joku tutkimassa Monrepos’n aineistoja. Arkkitehti Dmitrijevin tytär Natalia Dmitrijeva oli aktiivinen tässä, hän teki käännöstöitä Monrepos’n hallinnolle. Monrepos’ssa on kopiot Suomessa mikrofilmatusta arkisto-osuudesta tänäkin päivänä, ja aika paljon on tehty käännöstyötä venäjäksi näistä lähteistä.
Mitä on viipurilaisromantiikka, josta kirjoitat Suomen kulttuurihistorian osassa II?
Siinä on lähtökohtana 1800-luvun alkuvuosien niin sanottu Turun romantiikka. Viipurin kulttuurihistorian tuntija Sven Hirn oli 1950-luvun lopulla keksinyt vastaavalta ajalta ”Viipurin romantiikan”. Se oli kirjallisena ilmiönä saksankielistä, ja päätekijöinä olivat 1805 perustetun Viipurin kymnaasin runoilevat lehtorit. Runoja julkaistiin Pietarissa ja osin Viipurissa kymnaasin painetuissa vuosiohjelmissa, joita Sven Hirn oli käynyt läpi. Siihen liittyi Monrepos’n Ludwig Heinrich von Nicolay tavallaan viipurilaisena runoilijana – joka kirjoitti saksaksi hänkin. Nämä saksankieliset lehtorit jatkoivat sitten Pietariin parempiin saksankielisiin virkoihin, mutta Viipuri-vaihe tuotti kuitenkin monenlaista kirjallista saalista, joka usein on jäänyt pois Suomen kirjallisuushistorioista.
Finlands svenska litteraturhistoria –teoksen ensimmäisessä osassa (1999) on ”Viborgsromantiken”-niminen luku, joka on mukana pienenä lisänä myös Suomen kulttuurihistoriassa (2002). VSKS voisi ottaa ohjelmaansa kääntää tämän venäjän kielelle, koska Viipurissa ei tänä päivänä tiedetä näistä runoilijoista juurikaan mitään.
Tätä Finlands svenska litteraturhistoriaa on kaksi suurta osaa, ja hoidin kokonaista konttoria tämän professori Johan Wreden johtaman litteraturhistoria-projektin ympärillä kolmisen vuotta, toimittajana ja osin kirjoittajana. Projektin maksoivat Svenska litteratursällskapet, Helsingin yliopisto ja erilaiset säätiöt. Rinnakkaisteoshan on SKS:n [Yrjö] Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria (1999), sekin perinteinen suurteos. Finlands svenska litteraturhistoria on kokonaisuudessaan voimakkaasti historistinen. Se ei ole kirjallisuuden tai teosten analyysia vaan nimenomaan kirjallisuuden kulttuurihistoriaa.
Myös Lyypekin kaupunginarkiston entinen johtaja Robert Schweitzer kirjoitti Viipurin saksankielisistä lehtoreista ja tuolloisesta saksankielisestä Viipuri-kulttuurista. Viipurin romantiikkaa edustaa myös Schweitzerin julkaisema lehtori August Thiemen pitkä Finnland-runoelma (1808). Se on vähän humoristinenkin kuvaus Suomesta, käytännössä Vanhasta Suomesta. Aue-säätiö on julkaissut runoelman faksimilena, kommentoituna ja suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi käännettynä (2019), ja siinä on Mihail ”Mikko” Kostolomovin hieno, runomittaan tehty venäjännös.
Schweitzeriltahan on VSKS:n toimitteessa 17 artikkeli ”Saksalainen Viipuri”.
Lyypekissä asuva Schweitzer kuuluu saksalaiseen Venäjän, Suomen, Skandinavian ja Baltian tuntijoiden historiantutkijoiden joukkoon, ja hän on Suomen ja nimenomaan Viipurin ystävä. Hän on kirjoittanut pienen kirjan Die Wiburger Deutschen (1993) saksalaisista Viipurissa ja kaikenlaista muuta Viipuriin liittyvää – saksaksi, mistä on ollut se seuraus, että sitä ei juuri Suomessa lueta.
Osa II: Viipuri-tutkimusta Venäjän poikkeusoloissa
Helmikuussa 2026 tehdyn haastattelun toisessa osassa Rainer Knapas arvioi Viipuria ja Käkisalmea koskevaa uutta venäläistä tieto- ja tutkimuskirjallisuutta. Samalla hän pohtii aihetta, jota hän on käsitellyt myös teoksessaan Landet som var – Karelska kulturbilder, joka ilmestyi 2015 suomeksi nimellä Matkoja kulttuuriin ja historiaan: suomalaista ja venäläistä tapaa nähdä Viipuri ja luovutettu Karjala sekä niiden historia.
Olet kirjoittanut suomalaisesta evakkoperspektiivistä. Mistä siinä on kysymys, ja miten se vaikuttaa suomalaiseen Viipuri-tutkimukseen?
Se on ehkä itse keksimäni termi sodan jälkeiselle Viipuri- ja Karjala-kirjallisuudelle, jossa pohjana on ”muistojen maa”, ”rakas entinen Karjala” -ajatus. Siinä muistellaan menetettyä kotiseutua ja dokumentoidaan sitä paikallishistorian kautta ikään kuin tulevaisuutta varten. Sodassa menetetty kotiseutu valloitetaan uudelleen historian ja paikallishistorian tutkimuksella ja muistelmilla. Se on kirjallisuuden laji, joka on mukana oikeastaan kaikissa sodanjälkeisissä Karjala-teoksissa. Se on luonnollinen tapa yhden sukupolven tutkimukselliselle asenteelle, jossa historiaa kirjoitetaan ”nollavuoteen” 1939 saakka ja jossa on usein henkilökohtainen näkökulma.
Se on tietyllä tavalla omaleimainen suomalainen ilmiö. Pakolaiskirjallisuuttahan on kyllä maailma täynnä, mutta Suomessa se on oma instituutionsa: pitäjäsäätiöiden rahoittamat julkaisu- ja historiaprojektit ja yksityiset muistelut, Muistat sie viel? -tyyppiset kirjat siitä, millaista oli Viipurissa – esimerkiksi Katri Veltheimin, Jaakko Paavolaisen, Annikki Arnin tai Kalevi Tillin kirjat. Ei siinä ole mitään kielteistä.
En kuulu evakkosukupolveen tai sen jälkeläisiin, joten se ei ole minulle henkilökohtaisesti läheinen. Muun muassa VSKS:n julkaisuista evakkoperspektiivi on nyttemmin lähes poistunut, koska ”oikeita” evakkoja ei ole enää kirjoittamassa. Mutta näköjään tätä perinteistä näkemystä edellytetään usein edelleen Karjalaa koskevilta kirjoilta. Monet valppaat tutkijat, nuoretkin kirjoittavat samaan henkeen kuin vanhempansa.
Karjalan kunnailla -kirjani vastaanottoa leimasi vähän se, ettei se ehkä vastannut odotuksia, koska siitä juuri puuttui evakkoperspektiivi. Ainoastaan Tieteessä tapahtuu -lehdessä Olli Kleemola Turun yliopiston historian laitokselta kirjoitti yllättyneensä siitä, että Karjalasta sittenkin voi kirjoittaa jotain uutta. Muuten kirjaa ei ole noteerattu suomenkielisessä julkisuudessa mitenkään. Olen ollut puhumassa kirjasta Helsingin Karjalatalolla ja Turun kirjamessuilla ja yleisön vastaanotto on ollut lähinnä varauksellinen. Kohteliaasti moni on sanonut, että ”saattaapa sitä noinkin ajatella”, mutta se ei ole ollut heille tuttua Karjala-kirjoitustapaa.
Kirjahan on niin sanottua esseetyyliä, kirjoitettu ruotsiksi. Siinä mielessä harmittaa yksioikoinen suomennos, joka ilmeisesti lähti siitä, että kirja on tavanomaista Karjala-intoilua tai nostalgiaa tai että Venäjästä tai Neuvostoliitosta pitää käyttää mahdollisimman kielteisiä ilmaisuja, perisuomalaiseen tapaan. Ruotsiksi yritin viimeistellä tekstiä mahdollisimman kauniilla tavalla, ja alkutekstissä on myös kaunokirjallisuuden vivahteita, paikoin jopa rytmillistä proosaa. Ruotsinkielisen kirjan vastaanotto onkin ollut ihan toisenlainen. Siinä näkyvät ruotsinkielisen Karjala- ja Viipuri-tutkimuksen eroavaisuudet.
Millainen ruotsinkielisen teoksen vastaanotto on ollut?
Myönteisempi, ahaa-elämyksen tapainen. Evakkoperspektiivi ei ollut niin näkyvää ruotsinkielisessä laitoksessa. Kulttuurinen pluralismi on ehkä kuitenkin lähempänä esimerkiksi ruotsinkielisiä entisiä viipurilaisia. Ainakin joillakin on ymmärtämystä myös Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Suomenkielisten piirissä on pidetty jotenkin vääränä, että kirjassa käsitellään myös venäläistä Karjala-aspektia. Perspektiivivaihdokset Suomen ja Venäjän välillä ovat aina kuuluneet Karjalan historiaan, eivätkä ne suhteiden nykykehityksen myötä ole pohjimmiltaan muuttuneet miksikään. Muistokulttuuri ja historiankirjoitus kyllä säilyvät, aina tulee lisää ja uutta, mutta ei vanhakaan häviä mihinkään.
Ei se kirja nyt uudelleen luettuna tuntunut mitenkään vanhentuneen.
En muista pyrkineeni nimenomaan ajattomuuteen, mutta koetin avata mahdollisuuksia eri suuntiin ja eri aikakausiin molemmin puolin rajaa. Kirja pyrkii myös herättämään kysymyksiä tulevaisuuden tutkijoita varten, ja se on Ukrainan sodan myötä taas asettunut uuteen valoon.
Neuvostoliitossa miljoonat ihmiset joutuivat toistuvastikin jättämään kotiseutunsa. Miksi siellä ei ole syntynyt vastaavanlaista kirjallisuutta?
Kirjallisuuden ja tutkimuksen pohja, lähdeaineiston saatavuus ja tutkimusperinteet ovat siellä niin erilaiset. Venäjällä ei ole mitään paikallishistoriallista toimistoa eikä kaupunki- ja pitäjähistorioita meikäläisessä mielessä. Se on ihan eri maailma, vaikka Venäjällä onkin viime vuosikymmeninä voimakkaasti lisääntynyt paikallishistorian tai vaikkapa sukututkimuksen harrastus.
Karjalan kunnailla ei tihku Karjala-nostalgiaa, mutta siinä on valtava määrä kulttuurihistoriaa. Mistä olet kaivanut näitä tietoja, esimerkiksi Viipurin valloituksesta, voiton juhlien juomingeista ja niiden seurauksista vuonna 1710?
Se tunnetaan hyvin siksi, että Pietari Suuri kutsui Viipuriin mukaansa Pietarissa olleet ulkomaiden diplomaatit. Tanskan lähettiläältä Just Juelilta on julkaistu päiväkirjat, joissa hän kertoo siitä. Se vähän poikkeaa siitä, mitä Viipurin linnasta on tapana kirjoittaa. Just Juelin kirja on käännetty venäjäksikin, ja se tunnetaan kyllä historiallisena lähteenä, mutta sitä ei juuri koskaan mainita Viipurin linnan valloitusjuhlinnan yhteydessä.
Jos suuria linjakysymyksiä pitää määritellä omalta kohdaltani, niin Viipuri- ja Karjala-asioissa korostuu kolme ”rautaesirippua”, tutkijoiden ja tutkimuskohteen välistä rajaestettä, jotka vaihtelevat eri aikoina mutta ovat aina olemassa. On rautaesirippu paikassa: yhteydet on yksinkertaisesti katkaistu. Toinen rautaesirippu on ajallinen, epookkien välinen. Nykyajasta katsottuna ei millään pääse perille 1600-, 1700- tai 1800-luvun asioista ikään kuin oikealla tavalla. Siinä on eräänlainen muuri. Kolmas rautaesirippu on eri maiden kielten ja käsitteiden ymmärtämisessä. Ne ovat erilaisia eri aikoina. Ja muuhun Suomeen verrattuna Karjala-tutkimuksessa tulevat venäjän, saksan ja ranskan kieli mukaan toisin, kuin jos tutkisi vaikka Turun seudun asioita.
Tässä mielessä Karjala-tutkimus eroaa muusta historiantutkimuksesta Suomessa – siinä on ja on ollut kolme tällaista rajaestettä. Karjalan kunnailla -kirjassani olen koettanut avata tarkasteluaukkoja näihin kaikkiin. Kulttuurihistorian kannalta ei ole rajasulkuja pelkästään paikassa vaan myös ajassa ja kielessä, käsitteissä ja ymmärryksessä.
Kirjassasi Karjalan kunnailla kirjoitat, että venäläinen historiankirjoitus on saanut meillä osakseen ”murhaavaa kritiikkiä ja ankaraa halveksuntaa”. Miten erilaiseen historiankirjoitustraditioon pitäisi suhtautua?
Pienessä Vyborg-matkaoppaassa, joka on painettu 1969, suomalaisia nimitetään hitleristeiksi ja jatkosodan aikana miehittäjiksi. Vanhemmat neuvostoliittolaiset lyhyen kaavan historiaesitykset sotavuosista 1939–1944 liittivät Viipurin vaiheisiin tämäntapaisia termejä. Kielenkäyttö vaihtui sitten toisenlaiseksi jo Hruštševin aikana ja sen jälkeen. Historian popularisoinneissa käytettiin pitkään toiseen maailmansotaan liittyviä yleisneuvostoliittolaisia käsitteitä. – Varsinaiset historiantutkijat tiesivät kyllä sekä Suomessa että Neuvostoliitossa asioiden todellisen laidan.
Viipuria koskevat historiaesitykset ja matkaoppaat muuttuivat 1970-luvulta eteenpäin. Esimerkiksi Jevgeni Keppin (1925–1997) kirjoittamat kaksi kirjaa ovat luonteeltaan ihan erilaisia. Vanhempi on Leonid Brežnevin ajoilta ja kirjoitettu YYA-hengessä Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita korostaen, toinen on vuodelta 1992, jolloin Viipurin historian monipuolistaminen julkisuudessa oli jo alkanut. Kepp on kirjoittanut paljon Viipurista ja hän oli siellä suuressa arvossa; hänelle on Viipurissa nimetty katukin. Hän oli amatööritutkija ja opettaja mutta omistautui Viipuri-tutkimukselle ja vaikutti suuresti venäjänkielisessä ympäristössään Viipurin historiaperinnön puolesta.
Mitkä ylipäänsä ovat mahdollisuudet suomalaisen ja venäläisen tutkimuksen kohdata?
Kohtaamisessa ovat nämä kolmenlaiset esteet. VSKS voisi yhtenä tehtävänään keskittyä juuri esteitä ylittävien yhteyksien luomiseen siten, että suomen kieli ja Suomen historia säilyttäisi merkittävän asemansa ja olisi edelleen läsnä Karjala-tutkimuksessa. Ettei katkaistaisi tätä kulttuuriin kuuluvaa yhteydenpitoa yli rajojen. Tulevaisuudessakin tutkimusta tekevät joka tapauksessa suomalaiset, venäläiset, ruotsinkieliset suomalaiset tai saksankieliset, kuten Schweitzer, ja muunkin kieliset.
Tämä on kysymys, jota joudutaan VSKS:ssa pohtimaan.
Yhdistyksen nimi ja historia on yhdenlaista, mutta mikä on tulevaisuus? Muita tällaisia ylirajaisia järjestöjähän ei juuri ole historian ja kirjallisuuden tutkimuksen alueilla. Olen koettanut problematisoida vanhoja rakenteita omilla kirjoituksillani ja opetustoimellani. Joskus se on tuottanut tuloksia, joskus ei niinkään ole ymmärretty. Venäjän historia ja sen ongelmat ovat aina meillä läsnä, ja Suomen, Karjalan tai Viipurin historiassa on niihin pakko ottaa kantaa.
Onko Venäjällä sitten vastaavasti Suomi-ongelma?
Se riippuu siitä, mistä päin katsoo. Moskovasta katsoen Suomi on kaukainen, lähinnä pohjoinen periferia, Leningradin alueelta katsoen taas läheinen. Mutta jos yhteyksiä ei ole ja raja on kiinni vuosikymmeniä, historia, kulttuuri ja kielikin muuttuu täysin epäkiinnostavaksi.
Raja ei ole ollut vielä kovin monta vuotta kiinni, ja nyt jo tuntuu siltä, että näkemykset ovat erkaantuneet tai että niistä ei pääse vapaasti keskustelemaan.
Niin, ei pääse vertailemaan. Keskusteluyhteydet on käytännössä blokeerattu.
Näkyykö tämä mielestäsi uudessa venäläisessä Viipuri-tutkimuksessa?
Ei minusta vielä. Olen seurannut tutkimusta enimmäkseen museoiden tutkijoiden kirjoitusten kautta, ja he toimivat meikäläisittäin perinteisellä tavalla, Suomea ja suomalaisia arvostaen. Mutta muitakin näkemyksiä on, esimerkiksi Viipurin kirkkojen historiassa Tserkovnaja istorija Vyborga (2007) kirkkoja ovat vain venäjänuskoisten kirkot. Jos lukee vain tämän kirjan, ei saa tietää, että Viipurissa on muita kirkkoja ollutkaan.
Sotahistorian patrioottinen koulukunta kirjoittaa jatkuvasti talvi- ja jatkosodan sotatapahtumista ja varhaisemmista sodista. Näissä tutkimuksissa korostetaan konflikteja ja voitokkaita sotatapahtumia, tärkeää on Venäjän pyhien rajojen vartioiminen ja puolustaminen.
Venäjällä on paljon uusia julkaisukanavia, jatkuvasti tulee verkkojulkaisuja ja sähköisiä julkaisuja. Venäläisillä Viipuri-tutkijoilla korostuu nyt luonnostaan ja meille vähän vieraalla tavalla se, että Suomesta vapaasti käytettävissä olevista digitoiduista lähteistä valitaan usein ja ensimmäiseksi vain venäjänkieliset. Esimerkiksi Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta suositaan Bobrikovin aikaista kenraalikuvernöörinviraston äänenkannattajaa, Finljandskaja Gazetaa – kertomatta sen uutisten poliittisesta puolueellisuudesta. Venäläiselläkin taholla tarvittaisiin laajempaa kielitaitoa Suomea sivuavissa historian asioissa.
Ymmärtävätkö he itse käyttävänsä lähteitä, jotka eivät kestä kriittistä akateemista tarkastelua?
Venäjänkielisten lähteiden käyttäminen on tietysti mukavuuskysymys, mutta se tarkoittaa myös sitä, että monet muut sotahistorian lähteet jäävät täysin pois. Se on yksinkertaisesti kielitaitokysymys. On luonnollista, että netistä klikataan semmoista, josta ymmärtää, mistä on kysymys. Vastaavasti Venäjällä mieluusti haetaan kuva-aineistoja finna.fi-hakupalvelusta – valokuvat ja sota-aikaiset SA-kuvat – eikä siinäkään ole mitään vikaa, mutta ne valitaan usein juuri venäläiseen kontekstiin sopiviksi. Se on tavallaan valistuksen, yhteyksien ja kielitaidon puutetta tai rajallisuutta. Toisenlaisia esimerkkejäkin on: Mikko Kostolomov oli Viipurissa tärkeä henkilö, hän oli kielitaitoinen ja kaikilla historia-aloilla tavattoman ahkera.
Viipuria koskevissa venäläisissä historiajulkaisuissa ovat toistuneet samat kirjoittajanimet viimeiset kymmenen vuotta. Uusin esimerkki, monumentaalinen hakuteos Viipurin linnasta, Vyborgski zamok ot A do JA (Viipurin linna A:sta Ö:hön), on kunnioitettava saavutus, siitä oli jo aikaisempikin laitos, laajuudeltaan noin kolmasosa tästä. Uudessa laitoksessa on esimerkiksi arkeologian osuutta laajennettu huomattavasti, myös suomalaisia lähteitä käyttäen. Aakkosellinen sisällysluettelokin on suomalaisille läheinen: A niin kuin [Jac.]Ahrenberg ja Ö niin kuin kenraalimajuri [Harald] Öhqvist. Kirjassa on lisäksi hyvä bibliografia, monta sivua teoksia venäjäksi, suomeksi ja ruotsiksi.
Viipurin linnan museossa tutkimus on ilmeisesti vielä suhteellisen vapaata.
Viipurin yhtyneet museot ja Monrepos’n hallinto ovat Leningradin alueen kulttuurikomitean alaisia ja siinä mielessä valtiollisia toimijoita. Niidenkin verkkosivuille on Ukrainan sodan myötä ilmestynyt erikoistarjouksia sotilaalliseen erikoisoperaatioon osallistujille. Linnan museon näyttelytoiminta on vilkasta ja johtaja Valentin Belousov näyttäisi olevan ylempien kulttuuriviranomaisten suosiossa – muilta osin en voi arvioida museon tutkijoiden toimintaa tai sen yleisiä edellytyksiä, ovatko ne muuttuneet viime vuosina vai ei. Netin välityksellä Suomesta katsottuna ja julkaisuissaan museo ylläpitää perinteistä, Viipurin erityispiirteitä korostavaa linjaansa.
Teoksessa Vyborgski zamok ot A do JA muun kuin venäjänkielinen kirjallisuuden luettelo on tosiaan runsas, mikä herättää luottamusta. Monesti venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa on muunkielisiä lähteitä pari kolme.
Kyllä se on luottamusta herättävä kaikin puolin, teoksen voisi hyvin sellaisenaan kääntää suomeksi. Meikäläisittäin katsottuna siinä on paljon uutta, koska Suomessa on viime vuosikymmeninä tehty vain satunnaisesti Viipurin linnan tutkimusta. Viipurin linnassa ja Monrepos’n museohallinnossa on ammattitutkijoita, joilla on monenlaista kielitaitoa, mutta valtiollisissa laitoksissa ollaan sielläkin sekä henkilö- että muiden resurssien suhteen riippuvaisia politiikan vaihteluista.
Sotahistorian erityinen tukikohta on Viipurin sotilaskunnian museo ja näyttelykokonaisuus, jossa järjestetään muun muassa luentoja ja muita tapahtumia varsinkin Viipurin ja Venäjän uudempaan sotahistoriaan liittyvistä asioista.
Viipurin linnan museossa toimitetusta julkaisusarjasta Stranitsy vyborgskoi istorii on ilmestynyt osa 9. Otsikkotasolla sarjan julkaisut ovat entisellään, ja linnassa järjestetyt vuosittaiset kotiseutututkimuspäivät ovat monipuoliset sisällöltään. Viime vuonna järjestettiin myös ensimmäinen kansainvälinen Mikael Agricola -seminaari.
Monrepos’sta julkaistiin 2010 näyttävä vuosikirja, almanah, jossa kirjoittajina oli esimerkiksi kansainvälisesti hyvin tunnettu puutarhataiteen tutkija Anna Ananjeva, suuri moskovalainen auktoriteetti, taidehistorioitsija Boris Sokolov ja viipurilaiset historiantutkijat Julia Mošnik, Valentin Bolgov, Viktor Dmitrijev ja Mihail Kostolomov. Nyttemmin yhtä laajoja vuosikirjoja ei ole ilmestynyt, mutta sen sijaan muita julkaisuja, kuten käännös Nicolayn teoksesta Das Landgut Monrepos. Venäjänkielinen laitos Imenije Monrepo v Finljandii 1804 on erittäin hyvin kommentoitu ja laaja esitys. Monrepos’n 1900-luvun historiasta on tehty erillinen kirja 2010. Lisäksi on tehty lähdejulkaisuja Ludwig ja Paul von Nicolayn kirjeenvaihdosta, käyttäen hyväksi 1800-luvulla julkaistua Vorontsovin suvun arkiston 23-osaista laitosta, josta on poimittu ja käännetty Ludwig ja Paul von Nicolayn ranskankieliset kirjeet.
Uusi kirja on esimerkiksi historiantutkija Pavel Krylovin Tšetyre veka švedskogo Vyborga, 400 vuotta ruotsalaista Viipuria. Venäläiset ovat usein kiinnostuneita Viipurin ruotsalaisesta ajasta, se on sopivan kaukana ja jollain tavalla eksoottisempi kuin suomalainen aika. Viipurissa on meneillään J. W. Ruuthin Viipurin historian (Viborgs stads historia, 1906) kääntäminen nimenomaan sen ruotsinkielisestä laitoksesta. Sen toinen pääluku ilmestyi venäjäksi kesällä 2025, ensimmäinen pääluku Viipurin keskiajan historiasta kesällä 2024.
Käännös juuri ruotsista johtuu käytännössä suhteista Pietarin yliopistossa koulutettuihin skandinavisteihin; työtä johtaa linnan museosta koottu toimituskunta sekä kääntäjä Olga Kostanda. Pietarin skandinavistien piirissä toimii kääntäjäseminaari, joka on tuottanut muun muassa uudemman kaunokirjallisuuden käännöksiä venäjäksi. Skandinavistinen suuntaus näkyy jonkun verran Viipurissakin – vuosittain järjestetään linnassa Lucian päivän tapahtuma ruotsinmaalaisten perinteiden mukaan.
Viipurin oman ruotsinkielisen harrastuspiirin keskushenkilö on pitkään ollut äsken 90 vuotta täyttänyt Helga Abakšina. Monenlaisten elämänvaiheiden jälkeen hän asettui vuosikymmeniä sitten Viipuriin ja on siellä toiminut näkyvästi kaupungin historian, sen muistomerkkien ja Monrepos’n puolesta.
Hän on julkaissut 2022 artikkelikokoelman Net drugogo takogo goroda na svete – Sbornik statei, dokladov i perevodov (Ei ole toista sellaista kaupunkia maailmassa), jonka jutuista suurin osa on hänen omia käännöksiään Wiborgs Nyheteristä. Hän on ollut Wiborgs Nyheterin edustaja Viipurissa, ja aikaisemmin siellä pidettiin vuosittain lehden julkistamistilaisuuksia Aallon kirjaston salissa, Helga Abakšinan johdattelemana.
Ruotsalainen Viipuri on yksi kiinnostuksen vakiokohde, mutta on myös satunnaisia arkkitehtuurikävijöitä. Onko tämä A. S. Mysko tuttu?
Ei. Tuo kirja Arhitektura Vyborga ery funktsionalizma (Viipurin arkkitehtuuri funktionalismin ajalla) on erittäin kevyt teos, jossa on lähinnä valokuvia.
Mysko on ilmeisesti valokuvaaja. Hän on tehnyt toisenkin kirjan Viipurista, Arhitektura Vyborga v epohu moderna (Viipurin arkkitehtuuri historismin ja jugendin ajalla). Aivan äskettäin ovat ilmestyneet arkkitehti Iren Haustovan muistelmat, Delo moei žizni (Elämäni työ), jossa hän käy läpi elämäänsä. Haustovahan teki paljon restaurointeja Viipurissa ja muissakin linnoituksissa ja vanhoissa linnoissa.
Aivan äskettäin on ilmestynyt myös kuvakirja Vyborg – Tšuvstva v detaljah (Viipuri – yksityiskohtien viehätys), jossa arkkitehti Andrei Marhotin käy läpi Viipurin julkisivujen veistokset ja muut ornamentit. Hän on tehnyt Pietarista samanlaisen teoksen, Peterburg – Tšuvstva v detaljah. Nettitietojen perusteella Viipuri-kirja näyttää mielenkiintoiselta ja on hyvin kuvattu, kannessa on yksityiskohta Hackmanin liike- ja asuintalosta Pohjoisvalli-kadulla.
Miten saat tiedon kirjauutuuksista?
Uutuuksia esitellään aina viipurilaisilla nettisivustoilla, mutta itse kirjoja on nykyään vaikea saada käsiinsä. Kohta kaikki kirjani alkavat olla vanhoja, olen aikaisemmin saanut ne tekijöiltä tavalla tai toisella. Esimerkiksi Vyborgski zamok ot A do JA tuli Narvan kautta minulle tuntemattoman henkilön matkassa, linnan museon kirjastonhoitajan Ljubov Volkovan lähettämänä. Nykyoloissa se äsken mainittu rautaesirippu aiheuttaa paljon käytännön vaikeuksia.
Esimerkiksi Saksan ja Venäjän välillä kulkee posti, ja siellä kulkevat kirjat.
Kyllä, Saksan kautta Kansalliskirjastokin saa uudet kirjansa Venäjältä. Tavanomaisten postiyhteyksien katkaisemisessä on meillä kyllä menty väärään suuntaan. Eristyneisyys ei koskaan voi olla kenellekään eduksi. Venäjä on kuitenkin meidän historiamme suurvalta ja Pietari myös itäisimmän Suomen pääkaupunki parin sadan vuoden ajalta. Viipuri oli pitkään ja on edelleen sijaintinsa puolesta osa Venäjää.
Miten ajattelet edesmenneestä Mikko Kostolomovista ja hänen kirjastaan Wiborgiana – Krajevedtšeskije otšerki (2010)?
Venäjällä on harvinaista, että kirjan nimi [Wiborgiana] kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin. Se on jo sellaisenaan saavutus, koska eiväthän kirjastot yleensä luetteloi latinitsalla. Kostolomov kirjoitti muun muassa pitkiä nettijuttuja, ja osa kirjasta on niitä. Jo yhteysverkostonsa ja kielitaitonsa vuoksi hän pystyi seuraamaan Suomen ja Ruotsinkin asioita, ja hän oli kiinnostunut kaikesta. Tässä mielessä hän edusti eräänlaista viipurilaista parhaimmistoa. Kostolomov oli muutenkin mukava mies, iloinen veijari, joka oli tottunut suomalaisiin kaikin puolin. Oli kesämökkikin Suomessa.
Niin, hän oli syntynyt 1953…
Luin jostakin, että hänen kirjakokoelmansa on lahjoitettu Viipurin linnan museoon.
Onko niin, että vuosittain ilmestyvää artikkelikokoelmaa Stranitsy vyborgskoi istorii ei ole netissä?
On, mutta se on digitaalisessa kirjastossa elibrary.ru, jonne pitää erikseen kirjautua. Aikaisemmin kirjat olivat jonkin aikaa ilmestyttyään täysin vapaasti luettavissa, viimeisistä on netissä julkaistu vain sisällysluettelot. Sarjahan on perustettu jo vuonna 2000; ensimmäinen osa julkaistiin silloin ja aika paksu toinen osa vähän sen jälkeen. Sitten oli pitkä tauko, ennen kuin Viipurin linnan uusi tutkijasukupolvi elvytti sen uudelleen.
Eli Vladimir Tsoin ollessa linnan museon johtajana.
Kyllä, Tsoin aikakaudella. Sarjan ensimmäisissä julkaisuissa oli vielä suomalaisten kirjoittajien juttuja käännettyinä, vanhoja ja uudempia. Nyt siinä ei ole vuosiin ollut, paitsi taidehistorioitsija Kersti Tainion artikkeli ”Russkie vzgljady na restavratsiju Vyborgskogo zamka v 1880–1890-h gg.” (Venäläisiä käsityksiä Viipurin linnan restauroinnista 1880–1890-luvuilla, 2021). Keskustelinkin hänen kanssaan artikkelin historiapoliittisesta sisällöstä, se perustui Helsingin yliopistossa esitettyyn ansiokkaaseen pro gradu -työhön.
VSKS:n tulevan toimitteen piti käsitellä Viipurin arkeologiaa. Toimitetta ei kuitenkaan voida toistaiseksi tehdä, koska siihen tarvittaisiin ehdottomasti myös venäläisten tutkimusten tulokset. Niin paljon on tutkittu Aleksandr Saksan jälkeen, joka lopetti kenttätyöt 2015. Hän kyllä julkaisi kirjan Iz istorii odnogo vyborgskogo srednevekovogo doma (2020) eli yhden keskiaikaisen viipurilaistalon historiaa, mutta ei sen varaan voi toimitetta rakentaa.
Myös arkkitehtuurihistorioitsija Mihail Miltšikin Käkisalmen linnan ja kaupungin historiaa käsittelevä Korela Keksgolm Käkisalmi Priozersk – Krepost i gorod (2024) on aika hyväntuntuinen. Siinä on otettu huomioon kaikki Aleksandr Saksan ja Pirjo Uinon tekemät kaivaukset ja julkaisut.
Näkyykö Putinin politiikan patriotismi ja länsivastaisuus Viipuri-tutkimuksessa Venäjällä? Kuinka vahva poliittinen tendenssi siinä on Viipurin ja luovutetun Karjalan osalta, kun Suomea markkinoidaan nyt epäystävällisenä maana?
Historiayhteyksissä ei tietenkään erityisesti mainita Suomea epäystävällisenä maana nykykielenkäytössäkään. Mutta juuri Venäjän ja vastaavasti Suomen eristäytyminen toisistaan aiheuttaa molemmin puolin sen, että ilmapiiri muuttuu epäystävälliseen ja tietämättömään suuntaan, vaikkei se ehkä nimenomaan ole kenenkään tarkoitus. Käytännössä se johtaa esimerkiksi siihen, että Venäjällä luetaan muun puutteessa 1900-luvun alkuvuosien venäjänkielisiä teoksia, kuten kenraali Mihail Borodkinin kolmiosaista Suomen historiaa, Istorija Finljandii (julkaistu 1908–1912, uusintapainos 2016!). Omalla tavallaan silloinen venäläistämispolitiikan viitekehys on jälleen ajankohtaistunut.
Käytät Karjalan kunnailla -kirjassa sanaa nostrifiointi eli omaksi tekeminen, kulttuurinen omiminen?
Venäjäksi termi on osvojenije. Sama omaksi tekeminen koskee kaikkia valloitettuja alueita ja niiden kansoja. Ilmiö on monimuotoinen, kulttuurin laajakantoinen muutostapahtumien sarja, johon kuuluvat väestön- ja kielenvaihdot, nimistön muutokset, historian tunnuskuvien ja muistomerkkien hävittäminen ja vaihtaminen uusiksi – prosessi, joka monena aaltona on kohdistunut myös Viipuriin sekä suomalaisten että venäläisten taholta. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri laajassa mielessä on aina kulttuurisen ”omimisen” etulinjassa. Tietyn paikan, kaupungin tai kokonaisen valtion historian omistaminen ei ole mahdollista, mutta silti julistetaan usein, kenellä on täysivaltainen oikeus esimerkiksi Viipurin historiaan.
Samahan se oli neuvostoaikana: jokaisessa symposiumissa ja julkaisussa piti kertoa esipuheessa suomalaisten ja slaavien kaukaisesta, menneisyydenkin ystävyydestä ja näin poispäin. Se kuului protokollaan. Se oli sen ajan sanastoa, ja nyt on sitten vähän toinen sanasto.
Omaan aikaansa sidotut käsitteet pitäisi pystyä erottamaan sisällöstä. Eikö Viipurin linnankin kaivauksissa löydetty Hruštševin aikaisten iskulauseiden mukaan rauhanomaisen rinnakkaiselon piirteitä venäläisten ja ei-venäläisten esinelöytöjen perusteella ja pystyttiin todistamaan, että siellä oli ajat sitten harjoitettu juuri rauhanomaista rinnakkaiseloa?
Sitähän arkeologi Anatoli Kirpitšnikovkin aina sanoi. Sitä sitten ajatteli, että mitähän varten niillä oli kaikki haudat täynnä miekkoja ja keihäänkärkiä. Mutta ehkä ne oli vain puolustustarkoituksiin…
Kirpitšnikov, joka teki tavattoman paljon suomalais-venäläisen arkeologisen yhteistyön ja Viipurinkin hyväksi, oli Suomessa tuttu hahmo. Itsekin tapasin hänet muutaman kerran. Kirjeenvaihtoakin aloitettiin, ja sain häneltä joitakin kortteja ja julkaisuja. Hänelle toimitin valokopioita ja tietynmerkkistä suksivoidetta… Tämäntapaiseen suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja avunantoon ei kuitenkaan ole paluuta.
Teksti: Netta Böök & Pirjo Uino.