Viipurilainen Ursinin talo ja Runebergin säkeet
Viipurin Linnoituksen kaupunginosasta ovat puutalot hävinneet, mutta entisellä Kirkkokadulla vanhan tuomiokirkon raunioita vastapäätä seisoo puutalo vuodelta 1840. Se kätkee sisälleen paljon hämmästyttäviä yksityiskohtia ja muistumia aikain takaa, mutta mystisimpiä ovat J. L. Runebergin käsin kirjoittamat runonsäkeet – seinäpaperina. Artikkelin kirjoittaja esittelee tässä paitsi talon historiaa myös hypoteesin kansallisrunoilijan säkeiden joutumisesta talon seiniin.
Ostimme vuoden 2018 lopulla toisen pietarilaisperheen kanssa asunnon vanhasta viipurilaisesta puutalosta, joka sijaitsee Podgornaja- ja Storoževaja Bašnja -kadun tai suomalaisittain Kirkko- ja Vahtitorninkadun kulmassa. Kirkkokadun puoleisista ikkunoista näkyvät vanhan tuomiokirkon rauniot.
Hackman & Co:n vuokratalo
Yksikerroksisen talon rakennutti vuonna 1840 kollegiasessori Pehr Ursin (ent. Karhu) kaupunginarkkitehti Carl Leszigiltä tilaamiensa piirustusten mukaan. Talon nykyinen pohjakaava noudattaa pääpiirteissään vuoden 1922 muutospiirustuksia, joiden mukaan taloa uudistettiin ja se jaettiin useammaksi Hackman & Co:n asunnoksi. Noin sata neliömetriä käsittävä asuntomme on komea kulmahuoneisto.
Kun hankimme asunnon, se oli huonossa kunnossa ja neuvostoajan asussa. Otimme kantavia seiniä paikoitellen esiin myöhempien kerrosten alta, jotta saisimme käsitystä rakenteiden kunnosta. Tulos oli odottamaton: neuvostoajan kipsilevyjen alta paljastui katkelmia käsin kirjoitetuista teksteistä ruotsin ja venäjän kielellä. Niitä oli liimattu hirsiseiniin tapettien pohjapaperiksi, luultavasti 1840-luvun alussa.
50 tapettimallia ajalta ennen Neuvostoliittoa
Päätimme poistaa asunnon seinistä ja lattioista kaikki neuvostoaikaiset materiaalit. Näin saimme kokonaisuudessaan esiin pohjapaperit ja tapetit, joita oli säilynyt fragmentaarisesti jopa 7−9 kerrosta kussakin asunnon tilassa. Neuvostovuosia edeltävän ajan tapettimalleja löytyi yhteensä 50. Olemme irrottaneet seinistä pala palalta 28 tapettia vuosilta 1840–1940, ja osa niistä on skannattu digitaalista tulostamista varten.
Suomalaisen Viipurin ovet, kuisti, lattiat ja uunit
Kun riisuimme seiniltä kipsilevyt, löysimme vanhan oviaukon pariovineen. Paikalle kutsumamme asiantuntija arveli, että ovet ovat alkuperäiset, mahdollisesti talon valmistumisen ajalta. Onnistuimme irrottamaan molemmat ovilehdet ja myöhempien maalikerrosten poistamisen jälkeen asentamaan ne takaisin oviaukkoon. Värjätyn rakennuspahvin alta tulivat esiin 2,5−2,8 cm leveät lattialaudat, ja myöhemmät maalikerrokset poistettuamme saimme yhdessä huoneessa näkyviin lautalattian alkuperäisen värin.
Asunnossa on kaksi valkoista kaakeliuunia, jotka vastaavat Rakkolanjoen tehtaan vuoden 1920 katalogin malleja № 3 ja № 18. Entisessä keittiössä on leivinuuni, jonka tulipesä on muurattu Arabian tehtaiden tulitiilistä. Tarkastettuaan savukanavat nuohooja totesi ne käyttökelpoisiksi. Myös umpikuisti tutkittiin huolellisesti. Selvisi, että se oli peräisin joko sotia edeltäneeltä ajalta tai sotavuosilta 1939−1944. Tätä oletusta tukivat lyijykynällä tehdyt suomenkieliset merkinnät, jotka havaitsimme kuistin sisäportaikon lautojen takapuolella.
Sapluunamaalatut katot ja kaasuvalo
Löytöjä tehtiin myös katoista. Kun entisen keittiön kattopanelointi täytyi lahovaurioiden vuoksi ottaa alas, tuli näkyviin varhaisempi, tikutukselle tehty kipsikatto, jota koristivat moniväriset sapluunamaalaukset. Ne puhdistettiin ja vahvistettiin ammattilaisvoimin.
Yhden huoneen katon kulmasta löysimme vanhan paneloinnin alta kipsirosetin, jonka keskellä oli säilynyt vanhaan valaisimeen kuulunut osa latinalaisin kirjaimin B. S. I. G. Tiettyjen teknisten ominaisuuksien perusteella uskomme, että yksityiskohta on peräisin talon 1860-luvun kaasuvalaisimesta.
Viipurin hovioikeuden asiakirjat ja Pehr Ursinin allekirjoitus
Talon ensimmäinen omistaja ja rakennuttaja, viipurilaissyntyinen Pehr Ursin (1795–1877), työskenteli vuonna 1839 perustetun Viipurin hovioikeuden saksan ja venäjän kielen kääntäjänä. Oletamme, että Ursin sopi työnantajansa kanssa voivansa joko ottaa korvauksetta tai ostaa tarpeettomiksi käyneitä hovioikeuden asiakirjoja ja luonnoksia. Tämä selittäisi, miksi talon seinistä löytyy valtava määrä hovioikeuden toimintaan liittyviä asiakirjoja ja lääninhallituksen papereita.
Äskettäin huomasin salin seinällä asiakirjan, jonka Ursin on allekirjoittanut vuonna 1827. Tunnistin hänen allekirjoituksensa, koska olin löytänyt hänen ansioluettelonsa Suomen Kansallisarkiston verkkosivuilta. Tuntui liikuttavalta kohdata tällä tavoin talon ensimmäinen omistaja – mutta suurin löytö oli vielä edessä.
Ruotsinkieliset runonsäkeet salin seinillä
Kun talossamme vieraili ruotsintaitoinen Julia Kornilova, hän huomasi, että seinällä oli runonsäkeitä. Tämän jälkeen saimme vieraaksi tukholmalaisen venäjän kielen asiantuntijan Patrik Pierren, joka säkeet nähtyään totesi, että niiden tekijä oli Johan Ludvig Runeberg ja että ne olivat osa Runebergin kääntämiä Serbialaisia kansanlauluja, Serviska folksånger. Kansanlaulut oli kerännyt 1800-luvun alussa tunnettu serbin kielen uudistaja Vuk Karadžić, ja J. L. Runeberg ruotsinsi ne Peter Goetzin saksannoksesta jo vuonna 1830.
Saatuamme tietää, että talossamme oli suuren suomalaisen runoilijan kirjoittamia runonsäkeitä, otin yhteyttä pietarilaiseen kääntäjään Aleksei Aljošiniin, joka oli aiemmin kääntänyt Runebergin runoja venäjäksi. Hän vieraili asunnossamme ja tunnisti seiniltä vielä Runebergin runot “Bön” ja “Maj sång”.
Runebergin käsin kirjoittamia säkeitä oli vain salin koillisnurkassa, vanhan tuomiokirkon raunioille ja katuristeykseen antavien ikkunoiden välissä. Saman salin muut seinät oli paperoitu virallisilla asiakirjoilla, kun taas muissa huoneissa paperointiin oli samassa rakennusvaiheessa käytetty vuosien 1860–1861 sanomalehtiä. Sitä, mitä on mahdollisesti talon muiden asuntojen seinissä, emme tiedä, sillä niitä emme pääse tutkimaan.
Tarkastellessani löytyneitä tekstikatkelmia totesin, että säkeet tosiaan kuuluivat kokoelmaan Serviska folksånger. Yhdessä niistä muodostui katkelmia kirjasesta, jonka käsin kirjoitetut sivut olivat tasan 10,5 cm leveitä. Sivujen korkeutta on vaikeampi määritellä. Neljä viidestä sivusta oli liimattu pystysuoraan, ja niissä oli – muun muassa seinähirsien saumakohdissa – repeytymiä. Siksi sivujen korkeus vaihteli 15,5–17,2 senttimetrin välillä. Viides sivu, jolla oli osa runosta “Der Basilica jag sådde, skjuter Malört opp”, oli liimattu vaakasuuntaisesti, eikä se ollut repeytynyt, joten siitä voi päätellä sivun alkuperäiseksi korkeudeksi 17,7 cm.
Suuren suomalaisen runoilijan kädenjälki
Aloin etsiä Runebergin tuotannon asiantuntijoita Suomesta ja käännyin arkkitehti Netta Böökin puoleen. Hänen avullaan sain yhteyden Svenska Litteratursällskapet i Finlandiin ja Runebergin tuotannon asiantuntijaan Pia Forsselliin. Pyysin valokuvaaja Ilona Olkosta ottamaan tekstikatkelmista korkealaatuisia kuvia, jotta asiantuntija voisi tutkia niitä paikalle tulematta. Valokuvia tarkasteltuaan Forssell vahvisti, että kaikki kuvissa näkyvät runonsäkeet ovat Runebergin käsialaa ja että ne on kirjoitettu 1820-luvun lopussa tai 1830-luvun alussa.
Näin tehtiin talomme tähän mennessä merkittävin ja hienoin löytö.
Sittemmin olen löytänyt seinistä vielä 10 katkelmaa Runebergin eri runoista. Tähän mennessä Pia Forssell ja minä olemme tunnistaneet 58 runonkatkelmasta 28 säettä, jotka esiintyvät kirjassa Serviska folksånger. Lisäksi olemme tunnistaneet kolme säettä Runebergin Dikter-kokoelmasta ja “Bön”-runon, jota ei julkaistu runoilijan vielä eläessä.
Lisäksi Forssell kiinnitti huomiota kahteen merkintään. Sivulla, jossa on kirjan ensimmäinen runo, “Trefaldig sorg”, on merkintä “Imprimatur” ja toisaalla signeeraus “af Teng”. Jälkimmäisen on merkinnyt kirjan painotarkastaja Johan Magnus af Tengström (kuva 20), mistä voidaan päätellä, että kyseessä täytyy olla sensorin lukema ja painettavaksi hyväksymä käsikirjoitus. Onkin todennäköistä, että kustantaja G. O. Wasenius painatti nimenomaan tämän käsikirjoitusversion. Lisäksi joidenkin aukeamien oikeassa yläkulmassa on numerot 1, 8, 11, 16, 22 ja 26. Niistä on onnistuttu selvittämään, että kyseessä ovat runokokoelman sivunumerot, jotka on mahdollisesti merkitty kirjapainossa.
Miten Runebergin kirjoitukset joutuivat talon seiniin?
Minua alkoi tietenkin kiinnostaa, miten kirjoitukset olivat joutuneet talon seiniin.
Tiedetään, että runonsäkeitä sisältävät lehdet liimattiin talon seinille vuosien 1862–1863 suuressa remontissa. Todennäköisesti Pehr Ursin möi talon noihin aikoihin ja uusi isäntäväki teki taloon uudistuksia. Tiedetään myös, että Dikter-runokokoelma, jossa julkaistiin Runebergin “Maj sång”, “Vallgossen”, “Barndomsminnen” ja Serviska folksånger, ilmestyi vuonna 1830. Vaikuttaa siis siltä, että tämän jälkeen joku säilytti käsin kirjoitettuja tekstejä yli 30 vuoden ajan, kunnes ne päätyivät seinäpaperiksi.
Miten katkelmat tulivat Viipuriin?
Runebergin elämäkerrasta käy ilmi, että Runebergin runojen varhaisimpiin vieraskielisiin käännöksiin kuului vuonna 1845 julkaistu saksannos runosta “Graven i Perho”. Käännöksen oli tehnyt viipurilainen Edvard Elfström (kuva 21), joka oli valmistunut vuonna 1846 Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta Helsingissä ja teki sittemmin uran kieltenopettajana ja hovioikeuden kielenkääntäjänä. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli ranskanopettajan yhden lukukauden sijaisuus Porvoon lyseossa. Niinpä hänen täytyi tuntea lyseon johtaja, J. L. Runeberg. Otaksun Runebergin myös tuolloin tienneen, että samainen Elfström oli kääntänyt runon “Graven i Perho”. Näin hahmottuu Elfströmin yhteys Runebergiin.
Hypoteesini on, että Runeberg saattoi syystä tai toisesta antaa käsikirjoituksensa nuorelle runoilijalle ja kääntäjälle vuonna 1847. En ryhdy arvailemaan, kuinka ja miksi Runeberg olisi toiminut näin, eikä siitä myöskään ole löytynyt mitään todisteita. Se kuitenkin tiedetään, että Elfström saksansi Runebergin runoja myöhemminkin, runon ”Julkvällen” vuonna 1852 ja runon ”Kan ej” vuonna 1863. Svenska Litteratursällskapetin arkistosta selvisi, että Elfström kirjoitti 1863 Runebergille kaksi kirjettä, jotka käsittelivät nimenomaan runon ”Kan ej” saksannosta. Tämä viittaa siihen, että Elfströmin kiinnostus Runebergin tuotantoa kohtaan jatkui.
Vuonna 1852 Elfström palasi isänsä kuolemaan liittyen Viipuriin ja ryhtyi rahaa ansaitakseen antamaan oppitunteja. Tämä käy ilmi viipurilaisissa sanomalehdissä ilmestyneistä mainoksista. Niissä Elfström ilmoittaa antavansa opetusta kotonaan – “kollegiasessori Pehr Ursinin talossa muonavarastoa [vanhaa tuomiokirkkoa] vastapäätä”.
Tuohon aikaan kaupunkien pikkuporvarit rakennuttivat usein taloja ja antoivat sitten vuokralle joko koko talon tai osan asunnoista. Käsittääkseni Ursin vuokrasi talostaan vain kahta huonetta, joista käytettiin nimitystä “ungkarlsrum”, poikamiehen huoneet, ja joilla oli oma sisäänkäynti pihan puolella. Ursinin talossa toimi aina vuoteen 1858 asti myös alkeiskoulu, jonka perustamiseen Elfström sai kaupungilta luvan vuonna 1854.
Näin hahmottuu Elfströmin yhteys Pehr Ursinin taloon.
Olettakaamme, että Runebergin käsin kirjoittamat tekstit tosiaankin päätyivät jotenkin Elfströmille. Jos näin tapahtui, olen varma, että tämä säilytti niitä talossa suurena aarteena. Emme kuitenkaan tiedä, mitä sitten tapahtui. Unohtiko tai hukkasiko Elfström ne Ursinin taloon koulun asiakirjojen seassa?
Edelleen voimme olettaa, että vuoden 1863 remontissa kaikki talosta löytynyt paperi hyödynnettiin tapettien pohjustuksena. Runebergin kirjoitusten ohella seiniin liimattiin opiskelijoita varten saksan ja venäjän kielen kaunokirjoitusmalleja. Nekin saattoivat olla taloon Elfströmin koulun jäljiltä jääneitä papereita, minkä voisi katsoa epäsuorasti vahvistavan oletusta, että Elfström tosiaankin säilytti Runebergin kirjoituksia.
Täytyy kuitenkin mainita, että Forssell ei pidä selitystäni uskottavana. Hänen mukaansa Elfströmillä ei ollut mitään tekemistä Serviska folksånger -kokoelman runokatkelmien kanssa ja on pelkkää uskomatonta sattumaa, että Elfströmin koulu toimi samassa rakennuksessa, josta käsin kirjoitetut tekstifragmentit löytyivät. Forssell julkaiseekin tuonnempana oman näkemyksensä siitä, miten käsin kirjoitetut katkelmat ovat voineet joutua talon seiniin.
Tulevaisuudensuunnitelmia
Toivon, että ajan mittaan seinistä löytyy vielä puuttuvia käsin kirjoitettuja sivuja ja muita asiakirjoja, jotka antavat tarkemman vastauksen siihen, miten suuren suomalaisen runoilijan kirjoitukset joutuivat Pehr Ursinin talon salin seiniin. Koska talon muiden asuntojen seiniä ei kuitenkaan päästä tutkimaan, etsinnästä voi tulla pitkä.
Samalla se, että yhdestä talosta on löydetty niin runsaasti historiallisia dokumentteja, voi merkitä, ettei Pehr Ursinin talo ole ainoa viipurilainen talo, jossa on säilynyt mutta toistaiseksi jäänyt löytämättä menneisyyden kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallista perintöä.
Talo elpyy
Koemme Viipurin historiallisen perinnön säilyttämisen ja tunnetuksi tekemisen erittäin tärkeäksi. Olemmekin avanneet taloomme ”Avoimen suomalaisen olohuoneen”, Открытая финская гостиная, osoitteessa Storoževaja Bašnja, talo 4. Siellä olemme jo viettäneet 5. helmikuuta juhlittavaa Runebergin-päivää runebergintorttuineen ja kuulleet Runebergin runoja ruotsin ja saksan kielellä, ja Kalevalanpäivänä, Pietarin suomenkielisen teatterin vieraillessa, olemme kuunnelleet kanteleen soittoa sekä suomeksi ja venäjäksi lausuttuja runoja.
Teksti: Gleb Petrov, dokumenttielokuvaohjaaja
Käännös: Netta Böök