Jaakko Juteini

Jakob Judén (1781–1855), kirjailija Jak. Juteini

Viipurin maistraatin sihteeri ja ensimmäinen suo­men­kielinen kirjailija, jolla on kaikkia kirjallisuuden lajeja edustava kunnianhimoinen tuotanto. Judén julkaisi kalevalamittaista runoutta sanomalehdissä ja painettuina kokoelmina. Valistusmiehenä hän tähtäsi suomenkielisen rahvaan tieto- ja koulutustason kohottamiseen, mutta oli myös eettinen ajattelija, lähimmäisenrakkauden puolestapuhuja ja eläinsuojelun edistäjä. Yksi hänen filosofisista kirjoistaan joutui takavarikkoon ja määrättiin poltettavaksi. Judén sai Helsingin yliopistossa filosofian kunniatohtorin arvon 1840 ja oli mukana perusta­mas­sa 1845 Vii­purin Suomalaista Kirjallisuusseuraa. Juteinin poika julkaisi postuumisti Kootut teokset 1–9 (1856–58), jotka levisivät suomenkielisen rahvaan piiriin.

 

Hattulan pitäjän Rahkoilan kylässä sijaitsevan Juutilan talon vuonna 1781 syntynyt vesa Jaakko Yrjönpoika sai Hämeenlinnan koulussa nimekseen Jacob Judén, joka säilyi hänen virallisena nimenään. Hattulan ja Hämeenlinnan jälkeen hän siirtyi vuonna 1800 Turkuun, ensin katedraalikouluun ja sitten Turun Akatemiaan. Teologian opintoja enemmän hän kiinnostui Suomen humanististen tieteiden isän, Henrik Gabriel Porthanin, opeista. Juteinin varhaisin säi­lynyt runo on kirjoitettu Porthanin muistolle 1804. Porthanin ja Christfried Gananderin oppi­laana hän oli tuolloin jo perehtynyt van­haan suomalaiseen runouteen ja tunsi näiden kirjoitukset muinaissuomalaisten jumaluuksista, esimerkiksi Wäinämöisestä.

Opiskeluja rahoit­taak­seen Judén toimi kotiopettajana Varsinais-Suomessa, Savossa, Kymenlaaksossa ja Karjalassa.  Suomen sodan vuodet hän asui Juvalla ja Elimäellä. Judén lopetti opintonsa 1810 ja pyrki Turussa senaatin kie­len­kääntäjän virkaan, johon hän sai F. M. Franzénilta hyvät suositukset. Hän liitti hakemukseensa ensimmäisen version ru­nos­taan Arvon mekin ansaitsemme.  Samalla syntyi jo suomenkielinen versio keisarihymnistä sanoilla ”Eläkön armias, rakkahin Ruhtinas, rauhallinen”. Hän ei kuitenkaan saanut senaatin kielenkääntäjän virkaa, mutta pääsi Haminan kaupunginsihteeriksi ja jo 1813 samaan tehtävään Viipuriin.

 

Saksan­kielinen Viipuri tarvitsi ruotsia ja suomea taitavan mais­traa­tin sihteerin, mutta kaupunki ei aavistanut, miten laaja-alaisen ja kyvykkään 32-vuo­tiaan se virkaan löysi. Korkeimman virkakunnan jäsenenä Judén kylvi kaupungin eliitin piirissä ymmärrystä suomen kielen asemaa kohtaan. Syntyperäisenä suomen kielen puhujana mutta myös kielen rakennetta tuntevana hänestä tuli ulkomaisille kielitieteilijöille arvokas informantti. Murteisiin hän oli perehtynyt kotiopettajana toimiessaan ja edusti käynnissä olevassa murteiden taistelussa välittävää kantaa: kirjasuomi tuli muodostaa tasapainoiseksi eri murteiden välillä.

Judén julkaisi suomenkielisen tuotantonsa taiteilijanimellä Jak. Juteini ja hänen kirjailijantyönsä vuosina 1810–1844 kannatteli Viipurin orastavaa suomenkielistä julkaisutoimintaa. Hän suhtautui kirjoittamiseen ammattimaisesti, mutta edusti samalla perinnettä: virkamiehen päivätyön ohella asialle omistautunutta harrastajaa (Liebhaber), jolle sivutoimi oli vapauden valtakunta. Siinä Juteinin esimiehenä oli vain ”runon isä Wäinämöinen”.

 

 

Viipurissa Juteini julkaisi ystävänsä kirjanpainaja Anders Cedervallerin kustantamana parikymmentä erilaajuista kirjaa, samoin yksittäisiä suomenkielisiä runoja saksankielisen sanomalehden Wiburgs Wochenblattin (1823–1832) liitteissä.  Hän avusti säännöllisesti myös Abraham Poppiuksen ja K. H. J. Ignatiuksen toimittamaa Sanan Saattajaa Wiipurista (1833–1836, 1840–1841).

Juteinin tuotantoon kuuluu runoutta ja proosaa, pari näytelmää, sananlaskuja, arvoituksia sekä kirjoituksia lasten ja nuorison kasvatuksesta. Yhteiskunnallisesti tarkkasilmäinen Juteini kirjoitti muun muassa novellin ”horjah­taneesta” tytöstä, joka oli surmannut salavuoteuden seurauksena syntyneen lapsensa. (Erhetyksen Waikutus elli Lapsen Murha, 1827)

Eläimet olivat Juteinille tuntevia luontokappaleita, joille myös oli olemassa taivas­osa. Empatia toista ihmistä kohtaan, eläytyminen ja hyväntahtoisuus olivat ohjeet parem­paan elämään. Mutta elämästä piti myös nauttia, tyttöjen ja poikien piti päästä yhteen. Ahdas uskonnollisuus, taika­usko ja raakuus saivat Juteinilta osakseen halveksuntaa ja terävää pilkkaa.

Juteini oli erityisen tuottelias vuosina 1816–1818, jolloin syntyi noin puolet hänen tuotannostaan. Ensimmäinen laaja runoelma oli Suomalainen elli Runo Ahkeruudesta Suomessa. Se kuvasi kaikkia niitä vaikeuksia, joita elämä Suomen ankarassa luonnossa asuk­­kailleen tuot­taa. Ei ollut muuta ratkaisua kuin ahkeruus ja valistus. Näitä teemoja Juteini käsitteli läpi elämänsä ja esitteli hyödyllisiä apuneuvoja, esimerkiksi ukkosenjohdatinta.

 

Juteini kirjoitti vilpittömällä mielellä suomenkielisiä ylistysrunoja nuorelle keisari Aleksanteri I:lle, joka oli tuonut rauhan maahan. Hän laati laajan runoelman, joka kuvasi venäläisten kansannousua ja isänmaallista sotaa, jossa Napoleonin hyökkäys torjuttiin. Runoon Wenäläinen (1816) sisältyy dramaattinen kuvaus Leipzigin kansaintaistelusta vuodelta 1813. Tämä osa Juteinin tuotannosta on jäänyt unohduksiin. Aleksanteri oli Juteinille rau­han ruhtinas – armollinen. Juteinin Perhekunda ja Pila pahoista hengistä ovat varhaisimmat suomeksi painetut näytelmät vuodelta 1817.

Suomeen 1812 liitetty Vanha Suomi, eli Viipurin lääni Kymijokeen asti, koostui osin venäläisen aateliston omistamista kartanoista eli hoveista, joiden alaisuudessa suomenkielinen väestö eli alustalaisina eli lampuoteina. Näiden elämää säätelivät hoviin tehtävät päivätyöt eli ropotit. Viipurista käsin Judén näki länsisuomalaisen vapaan talonpoikaissäädyn merkityksen maa­talou­delle sekä elinkeinojen ja tapojen kehitykselle.

Juteinin tuotanto oli mielikuvamarkkinointia vapaan ja pystypäisen itsenäisen maamiehen hyvätapaisesta ja ahkerasta elämästä. Sanoma oli valistuksen, järjen ja ahkeruuden ylistystä – typeryyttä ja taikauskoa vastaan. Suo­menkielisen talonpojan arvos­tuksen nousu ja talou­del­linen hyvinvointi olivat Juteinin ohjelman pääkohdat. Ne lähtivät aina itse­kun­nioituksesta, kohtuul­li­suudesta ja ihmisten keskinäisestä ”hyvän­suon­nosta”. Osa Juteinin ajatuksista on erittäin moderneja. Hänen miehistä katsettaan kauniisiin naisiin ei nykyään varauksetta hyväksytä, mutta siinä on silti tervettä elämäniloa ja raikkautta katseessa. Tytön hyveet ovat herttaisuus ja kukkeat poskipäät, pojalla ahkeruus, voima ja lujuus.

Juteinin runoissa on lyyrisiä paloja ja maailmaa syleileviä pano­raamoja, jos myös perusteellista selittämistä. Suuri osa tuotannosta on kirjoitettu ”van­hal­la suomalaisella mitalla,” jolla kirjoitettiin ja lau­let­tiin elävää runoutta koko maassa aina 1700-luvun puo­li­väliin saakka, minkä jälkeen se alkoi hävitä lännestä käsin.  Juteinin aikana mitta oli aktiivisessa käytössä Kainuun, Savon ja Karjalan alueella. Suomenkielisenä runoilijana Juteini halusi käyttää tätä suomenkieleen loista­vasti istuvaa alkusoinnullista mittaa. Riimillisiä säkeitä hän käyttää vain satunnaisesti.
Vuosina 1816–1818 ilmestyneet satiiriset runot sekä papistoa koskevat moitteet tuohduttivat erityisesti Virolahden kappalaista Fr. Joh. Ahlqvistiä, joka aloitti hyökkäyksensä kirjailijaa vastaan. Ahlqvist ei ollut itsekään huono runoilija, joten hän vastasi Juteinin esittämiin yleisiin soimauksiin kirjoittamalla reippaan häväistys­runon, jossa Juteinia syytettiin omanvoitonpyynnistä, kaksinaismoraalista ja tekopyhyydestä. Runossa torjuttiin Juteinin moitteita papistoa kohtaan ja kiellettiin kylvämästä talonpoikien pariin kaikenlaisia pahoja luuloja papeista.  Kirjallinen kiista jatkui vastineiden vastineina, minkä seurauksena Juteini yritti pitää taukoa kirjailijantoimestaan, muttei lopulta malttanut olla kirjoittamatta.

Hyökkäykset kirjailijaa vastaan eivät päättyneet. Jak. Juteini onkin Suomen ainoa kirjailija, jonka teoksen painos on poltettu julkisesti. Kyseessä oli kokoelma Anteckningar uti varianta ämnen (1827), josta oli kanneltu nimettömästi viranomaisille. Kirjan perusteella Judén sai syytteen uskontunnustuksen ja evankelisen opin vastaisten mielipiteiden esittämisestä. Kävi ilmi, ettei teokselle ollut haettu uskonnollisille teoksille tarvittavaa Porvoon tuomiokapitulin painatuslupaa. Siksi maaherra määrättiin takavarikoimaan koko kirjan vielä myymätön painos. Viipurin kämnerinoikeus tuomitsi Judénin ja kustantaja Cederwallerin sakkorangaistukseen. Painos määrättiin hävitettäväksi, ja tuomio pantiin toimeen Viipurin torilla tammikuussa 1829. Myöhemmin ylemmät oikeusasteet kumosivat rangaistukset.

Sittemmin tuomiot ja häväistyskirjoitukset vaihtuivat kunnianosoituksiksi. Kun Judén jäi eläkkeelle maistraatin virasta vuonna 1840, hänelle myönnettiin ruotsinkielisten tutkielmiensa perusteella Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvo. Syksyllä 1845 Judén sai itseoikeutetusti kirjoittaa ensimmäisenä nimensä Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisasiakirjaan. Tarjotusta Seuran esimiehen tehtävästä hän kieltäytyi korkeaan ikäänsä vedoten. Seuran toiminta muodosti Viipurin suomalaisuusliikkeen selkärangan kymmeniksi vuosiksi ja jatkoi näin työtä Juteinin hengessä. Juteini kirjoitti vie­lä monia vuosia Viipurin sanomalehtiin ja muok­kasi aiemmista runoistaan uusia laitoksia.

 

Vuonna 1846 Judén joutui ottamaan vastaan maaherran määräämän tehtävän Viipurin läänin paikallisena sensorina eli painotarkastajana. Toimessaan hän valvoi muun muassa Pietari Hannikaista ja hänen Kana­waan­sa (1845–1847). Judén erosi tehtävästä kuitenkin pian.

Jacob Judén kuoli vuonna 1854 vain hiukan ennen kuin Saimaan kanava avattiin liikenteelle. Hän oli ehtinyt runoilla jo senkin kunniaksi ja ylistää Viipurin yhä vilkastuvaa kauppamerenkulkua.

Judén valmisteli viimeisinä vuosina koottuja teoksiaan, jotka ilmestyivät hänen poikansa toimittamina Jak. Juteinin Kirjoina postuumisti vuosina 1856–1858.

Koska Juteinin kirjoja myytiin ja levitettiin kaikkialla Suomessa, hänestä muodostui merkittävä esikuva ns. rahvaan runoniekoille.  Hän jäi kuitenkin taka-alalle Helsingin säätyläistön vakiinnuttamassa kansallisten suurmiesten kaanonissa. Myöhemmin hänen arvonsa tunnustettiin, mutta Runebergiin tai Kiveen verrattavaa kulttia Juteinin ympärille ei muodostunut. Tuotantoa ei vuosikymmeniin ollut helposti saatavilla. Nähtävästi teosten kieli koettiin vanhanaikaiseksi, maailmankuva osin naiiviksi ja sanoma tarkoitushakuiseksi.

 

Juteinin tuotanto

Juteini Jaakko. Kootut teokset 1-2. Toim. Klaus Krohn. VSKS: Helsinki 2009/2011(epub)

Kirjallisuus

Alhoniemi, Pirkko. Isänmaan korkeat veisut: Turun ja Helsingin romantiikan runouden patrioottiset ja kansalliset motiivipiirit. SKS: Helsinki 1969.

Liisi Huhtala & Sanna Supponen (toim.) Jaakko Juteini – Viipurin viisas. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 16. VSKS: Helsinki 2012.

Paavolainen Pentti. ”Wäinämöisen kyyneleet – suomenkielinen ’runolainen’ Jaakko Juteini”. Joulukannel: Karjalan liiton joulujulkaisu. Helsinki 2011

Paavolainen, Pentti. ”Jakob Judén (1781-1855), kirjailija Jak. Juteini = Jakob Judén (1781-1855), författaren Jak. Juteini”. Kotkien varjot: Suomi vuonna 1812 = Örnarnas skuggor: Finland år 1812. Toim. Jussi Nuorteva & Pertti Hakala. Arkistolaitos: Helsinki 2012.

Paavolainen, Pentti. ”Valistuskirjoista muistelmiin: Viipurin kirjallisia sukupolvia”. Muuttuvien tulkintojen Viipuri. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 18. VSKS : Helsinki 2016.

Sala, Kaarina. ”Jaakko Juteini”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. SKS: Helsinki 2008.

TalviOja, Kuuno A. Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa. 1915.

Teperi, Jouko. Arvon mekin ansaitsemme: Jaakko Juteinin aatemaailman eräät päälinjat. SHS: Helsinki 1972.

 

Pentti Paavolainen 2.9.2016

Katso lisää henkilöitä ja paikkoja kartta sivulla

Tähän liittyviä artikkeleita