Juho Lallukka – Maalaispojasta mesenaatiksi
Juho Lallukka (1852–1913) oli suomalainen liikemies, kansanedustaja, kauppaneuvos ja mesenaatti. Lallukka syntyi 1852 Räisälässä köyhään maalaisperheeseen, aikana jolloin köyhällä maalaispojalla ei yleensä ollut suuria toiveita elämältä. Tästä huolimatta Lallukka onnistui kohoamaan yhdeksi Viipurin ja Suomen varakkaimmista miehistä. Karun taustansa takia hän oli koko elämänsä kiinnostunut kansansivistyksestä ja tavallisen kansan etujen ajamisesta. Lallukka oli aktiivinen politiikan, kansansivistyksen ja kulttuurin edistäjä ja jätti perintönään muun muassa Lallukan talon Viipurissa, Lallukan taiteilijakodin ja Viipurin kirjaston.
Juho Lallukka oli vuonna 1889 vaikean valinnan edessä. Hän oli aloittanut kauppa-apulaisena Kanninin sekatavarakaupassa Käkisalmessa ja kohonnut kauppakirjuriksi. Vuonna 1875 hän oli hankkiutunut edistyksellisen Karmasinin palvelukseen, ylennyt esimieheksi ja päättänyt viimein ruveta itse liikemieheksi. Oma kauppa oli löytynyt Räisälästä ja samoin vaimo, Maria. Maria olisi halunnut asua Räisälässä, mutta Lallukka oli alkanut tuntea olonsa levottomaksi pienellä paikkakunnalla. Lallukka lupasi parin palaavan takaisin kunhan olisi hankkinut menestystä kaupan alalta, ja Maria myöntyi lopulta muuttoon. Uraa, jonka Lallukka päätyi tekemään kauppiaana voisi kuvailla klassiseksi juoksupojasta johtajaksi-tarinaksi.
Kun Lallukka vuonna 1890 muutti Viipuriin hän huomasi yllätyksekseen, että vaikka suomalaiset olivat kaupungissa enemmistö he olivat myös toisen asteen kansalaisten asemassa. Samalla suomalaiset olivat täysin sivussa kauppaelämästä, vaikka kaupunki oli Suomen vilkkaimpia kauppakaupunkeja. Tämä herätti Lallukassa halun luoda kauppa, jossa suomalaiset voisivat ostaa suomalaisilta.
Venäläiset, saksalaiset ja ruotsalaiset porvarit, jotka hallitsivat kauppaa usein vitsailivat, että heidän täytyi hoitaa kaupanteko suomalaisten puolesta koska nämä itse olivat liian tyhmiä siihen. Lallukka oli saanut osansa näistä vitseistä työskennellessään juoksupoikana venäläisten kauppiaiden alaisena. Ahkerana työntekijänä hän oli kuitenkin huomannut puutteita esimiehiensä toiminnassa ja alkoi uskoa, että suomalaisena voisi hoitaa kauppateon yhtä hyvin – tai jopa paremminkin – kuin ulkomaalaiset kollegansa.
Lallukka päätti perustaa tukkukaupan Viipuriin vanhan tuttunsa Jaakko Häklin ja venäläisen kauppiaan Vilhelm Paischeffin kanssa. Kauppa perustettiin nopeasti ja vähin äänin kilpailijoiden huomion välttämiseksi. Häkli markkinoi liikettä Karjalassa ja kauempana, Paischeff vastasi myynnistä ja Lallukka vastasi liikkeen ostoista. Näihin ostoihin kuului Pietarin-matkoilla hankittua lasia, fajanssia, posliinia, jauhoja, viljaa ja siirtomaatavaroita Hampurista ja Lyypekistä.
Tukkukaupan kilpailuvaltiksi otettiin suomalaisuus, mikä näkyy myös nimessä; Paischeff esiintyi liikkeen nimessä pelkästään viimeisenä Kumpp. -osiona. Tukkukauppa avasi ovensa 13. päivä elokuuta 1891 Torkkelinkatu 8:ssa ja sanomalehdet noteerasivat heti uuden tulokkaan. Viipurin Sanomissa kirjoitetaan:
“Tukkukaupan nimeltä Häkli, Lallukkka ja Kummp. ovat perustaneet Viipurissa herrat Lallukka, Häkli ja Paischeff. Viipurissa ei ole monta kansallista kauppiasta, liekö yhtään. Luultavaa on, että hiljattain avattu tukkuliike saa kansan yleisen kannatuksen.”
Lehden ennustus osui oikeaan. Liike sijaitsi aluksi pienessä puutalossa, mutta laajeni nopeasti. Suomalais-aatteisten sanomalehtien ja kannattajien, kuten J.H. Erkon avulla kauppaa laajennettiin myös uudelle alueelle rinkelileipomon avulla. Aiemmin suomalaisten oli täytynyt käyttää rahansa ulkomaalaisten leipomoiden tuotteisiin, mutta nyt uusi leipomo työntää syrjään ”ulkomaan prenikat, piparkakut, sokerileivokset ja muut huonot tavat”, kuten Viipurin Sanomat kommentoi. Kilpailu alalla oli kuitenkin kovaa ja leipomon menestystä seurasi perättömät huhut leipomon tilojen huonosta hygieniasta. Vaati piirilääkäri Herman Backmanin todistuksen ennen kuin tieto saatiin korjattua, mutta Lallukka säilytti maineensa rehellisenä liikemiehenä.
”Poheemi” mesenaatti
Usein on vitsailtu, että Lallukka olisi ollut vahingossa rikastunut maalainen, joka ei ymmärtänyt mitään rahan päälle ja pystyi hädintuskin edes laskemaan. Eräässä tarinassa Lallukkan kerrotaan tilanneen liikaa jauhoja Pietarista, koska hän ei ymmärtänyt nollan merkitystä, ja myyneen ne sitten suurella voitolla ensimmäisen maailmansodan sytyttyä.
Todellisuus oli kuitenkin eri. Lallukka hallitsi hyvin liikemieheltä vaadittavat taidot, ja kun menestystä alkoi kertyä, alkoi Lallukka etsiä hyviä tapoja hyödyntää varallisuuttaan. 1800-luvulla oli tavallista, että rikkaat henkilöt tukivat taidetta ja kulttuuria ja toimivat taiteilijoiden suojelijoina, mesenaatteja. Myös Lallukka päätti tukea taiteita. Avustusta saivat muun muassa Juho Rissanen, Pekka Halonen, J. H. Erkko ja Emil Halonen. Rahallisen tuen ja taiteen ostamisen lisäksi taiteilijaystävät saivat nauttia kestityksestä ravintola Espilässä tai illanvietoista Lallukoiden luona.
Lallukka oli erityisen kiinnostunut teatterista. Innon teatterin harrastamiseen synnytti kenties Lallukan kauppamatkoillaan näkemä tähti, Ida Aalberg. Viipurin, kuten koko Suomen, teatteritoiminta oli jo pitkään ollut kriisissä kun ravintola Espilässä pidettiin maaliskuussa 1897 kokous uuden teatterin, Suomalaisen Maaseututeatterin, perustamiseen. Lallukka oli aktiivisesti toiminut teatterin tukemiseksi ja valittiin 1899 uuden teatterin johtokunnan puheenjohtajaksi. Alkuvaiheessa teatteri toimi pitkälti Lallukan varoilla, ja tämä kutsuikin teatteria myöhemmin ”miun teatteriksi”.
Lallukka toimi myös aktiivisesti politiikan ja koulutuksen saralla. Samana vuonna tukkukaupan perustamisen kanssa perustettiin Teollisuuden ja Liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, jonka toiminnassa Lallukka oli alusta asti mukana. Seuran tarkoitus oli edistää Viipurin suomalaisten liikemiesten etuja ja samalla suomalaista kansallisaatetta. Pamaus tuli tunnetuksi poliittisen toiminnan lisäksi koulutuksen edistämisestä sekä lukuisista iltamistaan ja näytelmäilloista, joihin Lallukkakin osallistui. Näillä esitettiin muun muassa ensikertaa J. H. Erkon Aino-näytelmän kohtauksia. Lallukka uskoi koko elämänsä ajan vahvasti sivistykseen ja itsensä kehittämiseen. Hän pyrki tarjoamaan muille niitä etuja, joita ei ollut itse lapsena saanut, muun muassa olemalla mukana perustamassa Kanneljärven kansanopistoa.
Lallukka tuki väsymättä eri tahoja, mutta pitänyt suurta ääntä antamistaan lukemattomista avustuksista ja lahjoituksista. Juhlistaakseen 60-vuotispäiväänsä Lallukka teki lahjoituksia muun muassa Uuden kirkon ja Räisälän kansanopistolle, Viipurilaiselle osakunnalle, Viipurin klassiselle lyseolle, viipurilaiselle mieskuorolle ja Viipurin työväenyhdistykselle. Myös luottamustehtäviä oli monia. Vuonna 1908 Lallukan saadessa kauppaneuvoksen arvonimen eri vastuutehtäviä oman kaupan lisäksi on yhteensä viisitoista. Tämä kaikki alkoi verottaa hyvästä ruuasta ja ”Meuhkohvista” nauttivan Lallukan terveyttä.
Palttoo auki kuolemaan
Eräänä marraskuun iltana vuonna 1913 kauppaneuvos Lallukka suuntasi hankalan kokouksen jälkeen suosikki-illanviettopaikkaansa Pamauksen Klubille. Iloisesti vietetyn illan päätteeksi hän käveli kotiin ystävänsä rakennusmestari Iisakssonin saattamana palttoo huolettomasti auki. Syksyinen viima osoittautui liiaksi terveydelle. Seuraavana päivänä Lallukalla todettiin keuhkokuume, johon ajan lääketiede ei pystynyt auttamaan. Parin päivän päästä järjestetyt viipurilaisen suurelliset hautajaiset osoittivat Lallukan vaikutuksen viipurilaisen ja suomalaisen yhteiskunnan eri aloilla. Lallukoilla ei ollut lapsia, joten hänen vaimonsa Maria Lallukka otti yhtiön hoitaakseen näin tullen yhdeksi aikansa harvoista naisjohtajista.
Lallukan elämäntarina kertoo ahkeruuden, sinnikkyyden ja älykkyyden kantavasta voimasta. Kuollessaan Lallukka oli Suomen rikkaimpia miehiä ja ennen kaikkea tunnettu ja arvostettu persoonallisuus. Hänen elämässään tiivistyy Suomen historian vaihe, jossa sääty-yhteiskunta murtui. Ensimmäistä kertaa myös tavallisella ihmisellä oli mahdollisuus nousta sosiaalisella asteikolla ja muovata omaa kohtaloaan: