Walborg Löppönen – Wiipurin ja maailman kuuluisin rinkelileipuri

Kuinka “loisen” tyttärestä tulee maailmannäyttelyissä palkittu ja kolmessa kaupungissa toimiva yrittäjä? Rinkelileipuri Walborg Löppösen elämä oli epäonnea, menestystä ja sitkeää eteenpäin pyrkimistä.

 

Walborg Löppösen (synt. 12.5.1840) elämän alku ei ollut kirkonkirjoista päätellen kovin loistokas. Hänen isänsä Israel Kälviä on merkitty kirkonkirjoihin inhysning, loinen.  Walborg on nimetty äitinsä Walborg Fredrikintyttären mukaan. Perhe asui useissa kylissä Viipurin maalaiskunnassa. Walborg tapasi 1860-luvulla nuoren merimiehen Mikko (Michel) Löppösen, ja pari vihittiin Viipurissa huhtikuussa 1865. Walborg on merkitty tuolloin vihittyjen luetteloon Naulasaaressa asuvaksi piiaksi, ja Mikko oli suolakauppaa valvovan kaupunginvirkamiehen poika: kummallakaan ei todennäköisesti ollut varallisuutta. Mikolle ja Walborgille syntyi viisi lasta: Mikko, Johan Adolf, Edvard, Anna Aleksandra ja Bertha Josephina.

Rinkelinmyynti alkoi Mikon nimellä. Ensin hän mainosti Wiborgs Tidning-lehdessä myyvänsä hyviä viipurinrinkeleitä Neitsytniemessä Sarafanoffin kartanossa, sitten Härkäsen kartanossa Pietarintien varrella. Löppönen mainosti 1870-luvulla myyvänsä rinkeleitä ja lihavia hanhia Saunalahdessa. Kun Walborgin ja Mikon kolmas lapsi Anna syntyi 1873, oli Mikko merkitty jo kirkonkirjoihin rinkelileipurina. Pariskunta oli yritteliäs, mutta ongelmat alkoivat nopeasti kasaantua.

Perhetragediat lehti-ilmoituksissa

Mikko ja Walborg Löppösen ongelmat olivat esillä Viipurin lehdissä toistuvasti. Löppösten lapsista kolme nuorinta syntyi sen jälkeen, kun Walborg oli ilmoittanut lehdissä kieltäytyvänsä maksamasta Mikon tekemiä velkoja. Samana vuonna, kun Walborg on kuuluttanut kotiin palaamatta jäänyttä Mikkoa, syntyi kuopus Bertha. Tuolloin Mikko oli merkitty lapsen isäksi tittelillä gårdsagare, tilanomistaja. Sanomalehdistä ei selviä, miksi Mikko Löppönen lähti perheensä luota, tai miksi perhe velkaantui, mutta Löppösten ongelmia leviteltiin ajan tapaan lehdissä näillä Walborgin omilla ilmoituksilla. Löppösten avioero, jonka hakemista Walborg myös joutui ilmoittamaan lehdessä, antoi hänelle leskirouvan tittelin ja vapautta toimia leipomoyrittäjänä omalla nimellään. Walborg oli Löppönen leskirouva tästä lähtien, vaikka Mikko kuoli vasta 1892 keuhkotautiin Viipurin kaupungissa.

1870-luku oli Walborgille raskas. Toiseksi vanhin poika kuoli rokkoon, sitten Walborg otti eron miehestään lopullisesti. Vuoteen 1880 mennessä Walborg oli joutunut konkurssiuhan alle ja kauppasi kaiken omaisuutensa kulta- ja hopeaseppä Laurénille. Erikoista on, että Walborg oli kerännyt vuoteen 1881 mennessä omaisuutta siten, että pystyi myymään kartanon ja kolme tonttia Pietarporin esikaupungista (myöh. Kalevan kaupunginosa) veloista päästäkseen. Walborgin selviytymiskyvystä kertoo se, että hän pystyi myös jatkamaan konkurssista huolimatta liiketoimintaa. Walborgin lasten kummit, joihin lukeutuu viipurilaisia leipureita, kertoo, että Walborg loi tiiviit suhteet Viipurin leipomoyrittäjiin aloittaessaan toimintansa.

 

Mainetta maailmalla

Raha-asioissa ryvettymisestä huolimatta Walborg pysyy lehtien palstoilla myös voittajana: 1882 hän vastaanottaa mitalin Moskovan maailmannäyttelyssä, 1884 hänet kutsutaan Lontooseen esittelemään rinkeleiden paistamista, ja 1889 Walborg palkitaan Pariisin maailmannäyttelyssä. Voittoisan rinkeliuran lisäksi Walborgin nimi sotketaan väärennösjuttuun, hänen tiluksillaan sytytetään tuhopoltto ja rahavaikeudet seuraavat perässä. Lisäksi nuorin tytär Bertha Josephina kuolee Pietarissa seitsemänvuotiaana kuumetautiin.

Walborg onnistui keräämään omaisuutta: vuosisadan vaihteeseen mennessä hänellä oli kartano Viipurissa ja lehtiartikkeleiden mukaan maata Ruokolahdella. Walborgilla oli myös vuokraoikeudet tonttiin Monreposin säteritilan mailla ja Hörnebergin huvilaan Helsingissä. Jos Walborg aloittikin uransa piikana, saivat hänen lapsensa toisenlaiset eväät: vanhin poika Mikko Löppönen (myöh. Pallas) sekä tytär Anna Aleksandra (myöh. Anni Löppönen-Kauhanen) opiskelivat Pietarissa kuvataidetta. Toinen poika, Edvard, opiskeli rakennusmestariksi ja toimi arkkitehtinä Viipurissa ja Helsingissä.

Walborg ilmoitti yrityksensä konkurssiin Helsingissä maaliskuussa 1888. Tätä seuraavaa konkurssia 1894 puitiin laajasti lehdissä: Walborgin omaisuudeksi Helsingissä luettiin Hörnebergin huvila, jota myös lehti-ilmoituksissa kutsuttiin “Rouva Löppösen villaksi” ja 48000 markkaa. Leskirouva onnistui selviämään tästäkin vastoinkäymisestä, ja maine kasvoi kultamitalilla Nishnij Novgorodin näyttelystä. Walborg perusti leipomon Helsinkiin Erottajalle, ja osallistui jälleen voitokkaasti Pariisin maailmannäyttelyyn mainostaen leipovansa oikeita ja alkuperäisiä viipurinrinkeleitä. Etelä-Karjalan museon Viipurinrinkeli-kirjasen mukaan tämän maailmannäyttelyn mitalin Walborg menetti, sillä Wolffin ja Wahlin sukujen edustajat valittivat järjestäjille, etteivät Walborgin rinkelit mitään alkuperäisiä olleet.

 

Rinkeliä luostarin pyhimysten reseptillä

Walborg otti tavaksi käyttää väittämiä luostarin aidosta reseptistä mainonnassaan. Tarina ilmeisesti vaihteli, Helsingissä Walborg jopa väitti, että hänen omat esivanhempansa olisivat valmistaneet rinkeliä luostarin pyhimyksille.

Walborgin kehittelemä rinkelireseptin tarina toistettiin lehdissä usein. Walborgin kertomuksessa ”hyvän aikaa toista sataa vuotta sitten” oli ruotsalaisen vapaaherraperheen tytär Maria Lindsborg, joka joutui suvun ahdingon myötä luostariin, ilmeisesti Viipuriin. Siellä hän tietysti oppi leipomaan rinkeleitä ja tuli hyvin suosituksi. Luostarista Marian pelasti holhottavakseen vapaaherra Rehrbinder, kunnes Maria meni naimisiin Antti Kontusen kanssa. Heille syntyi tytär Saara, joka taas meni naimisiin Mikon isän Herman Löppösen kanssa, ja näin sitten Walborgille kulkeutui luostarien resepti aviomiehen myötä.

Walborgin kehittelemässä tarinassa on vuosisatojen aukkoja, fransiskaanitkonventtikin lakkautettiin jo 1500-luvulla. Walborgin tarinan Marian voi kuitenkin jäljittää kirkonkirjojen avulla. Hänen salaperäiselle syntyperälleen ei löydy vahvistusta. Walborgin miehen Mikon isän Herman Löppösen vaimo oli Saara Helena Andersintytär Kontunen (Canduin tai Conduin). Saara Helenan äiti oli Maria Olovintytär, mutta ei ilmeisesti ruotsalaista vapaaherrasukua, vaan Pikiruukin Oikiallapuolella asuvan lesken Catharina Tannisen tytär.

K.A. Kalevi Miettisen kirjassa Viipurinrinkeleitä on julkaistu helsinkiläisen Johanna Sipposen 1800-luvun alusta alkava muistitietoon perustuva koonti Viipurin aseman lähellä sijainneen rinkelileipomon alkuperästä, sekä hänen mukaansa oikea alkuperäinen resepti. Sipposen kertomus on lähetetty 1960-luvulla SKS:n Kansanrunousarkiston ja Hyvän maun leipomon yhteiseen keräykseen, joka käsitteli perinneleivonnaisia. Sipposen mukaan hänen isoäitinsä Charlotte Zidbäck olisi perustanut Revonhäntään lähelle asemaa rinkelileipomon, mutta myyneen sen vuosien päästä Löppösille, jotka taas myivät sen Finnilälle, jotka myivät Vaittisille. Viipurista löytyvä perhe Zidbäckin isä on kirkonkirjojen mukaan ollut instrumentan eli soittimien valmistaja. 1800-luvun sanomalehdistä ei löydy Sipposen leipomokertomukselle vahvistusta, mutta Charlotte Zidbäck on kyllä syyttänyt Walborg Löppöstä loukkaavasta ilmoittelusta vuonna 1880. Zidbäckejä ja Löppösiä yhdistää toki sekin, että Mathilde ja Charlotte olivat Walborgin nuorimman tyttären kummeja, mutta kilpailevasta leipomotoiminnasta ei löydy vihjeitä.

 

Lopuksi Viipuriin

Rakennusmestarina ja arkkitehtinä työskennelleen Edvard Löppösen vaimo Alma otti Helsingin leipomon otti haltuunsa 1900-luvun alussa. Kovin hyvin Alma ei saanut yritystä luistamaan, sillä 1903 uutisoitiin Löppösen Työmiehen Illanvietossa ja Uudessa Suomettaressa, että oikeiden viipurin rinkelien valmistaja Valpuri Löppönen on tuomittu 25 markan sakkoihin siivottoman leipomon vuoksi. Leipomoa ja myymälää on lehtien mukaan käytetty asuinhuoneina, ja uhkasakon uhalla kielletään ottamasta liikettä käyttöön ennen kuin sotkut on siivottu. Wiipurissa Walborg sai haltuunsa aiemmin Viipurin Sanomien päätoimittajan vaimon Anna Kurikan hallussa olleen hyvän myyntipisteen rautatieasemalla.

Talousvaikeudet seurasivat Walborgia takaisin Viipuriin. Näyttää siltä, että osasyynä Walborgin uusiin talousvaikeuksiin ovat olleet Edvard-pojan ongelmat johtamiensa Aktiebolaget Rakennusliike Osakeyhtiön vararikon ja Asunto-osakeyhtiö Oman Pirtin konkurssin myötä.

Keväällä 1914 leskirouva Walborg Löppönen, omaa sukuaan Kälviö, kuoli 73 vuoden iässä.

Walborgin värikkäiden vaiheiden myötä voi ajatella, että suuri osa rinkelisodasta oli paheksuntaa Löppösen riskialtista, joskus voitokastakin liiketoimintaa kohtaan. Walborg lienee ollut jatkuvien juorujen aihe, ja näyttää suututtaneen myös ystäviään Zidbäckien tapauksesta päätellen. Vaittisten perinteisempi, vaatimattomampi tapa toimia saattoi houkutella uskollisena pysyviä viipurilaisia asiakkaita ja jälleenmyyjiä. Vaikuttavalla persoonallaan ja kehittelemillään tarinoilla Walborg sai kuitenkin lehdistönkin puolelleen.

Mikko Pallas ja Edvard Löppönen vaimoineen perustivat Walborgin kuoleman jälkeen toiminimen Valpuri Löppönen, ja yrittivät anoa lupaa jatkaa liiketoimintaa aseman kioskilla ja myydä kärryistä Turunsillan päässä, mutta kumpaankaan ei myönnetty lupaa. Tämän jälkeen konkurssipesän hoitaja penkoi vielä kerran Walborg Löppöseltä jääneen omaisuuden.

 

Anu Kaarina Hämäläinen, 30.5.2017 (HY digitaalinen sisällöntuotantopaja kevät 2017)

Lue lisää

Miettinen, K.A.K. Viipurinrinkeleitä. Helsinki 2003.

Ruuth, J. W., Halila, A., Huuskonen, A., & Kuujo, E. Viipurin kaupungin historia: 4. osa, [Vuodet 1812-1917]. [Helsinki]: Torkkelin säätiö 1981.

Kansonen, Mervi & Vuori, Elina (toim.). Viipurinrinkeli. Etelä-Karjalan Museon julkaisusarja 15. Lappeenranta: Etelä-Karjalan museo 1992.

Katso lisää henkilöitä ja paikkoja kartta sivulla

Tähän liittyviä artikkeleita