Viipurin Väinämöiset

Viipurin Monrepoon puistossa, sen kaukaisimmassa sopukassa, soittelee kantelettaan järjestyksessä kolmas Väinämöinen. Väinämöisen patsas on seissyt tai istunut samalla isolla kivellä jo lähes 200 vuotta, mutta ei koskaan rauhassa. Väinämöisten tarina on kiehtova: siihen liittyy niin mystiikkaa, symboliikkaa kuin Väinämöis –ihanteen muutosta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyyttä ja vandalismia.  

 

Poliisimestari on syyllinen?

On aikainen kesäaamu heinäkuussa 1871. Nelihenkinen seurue on kävelyretkellä Monrepoon puiston läntisellä rantatiellä. Kierreltyään aikansa seurue päätyy Pyhän Nikolauksen rotkoon, jossa tanskalaisen Gotthelf Borupin neljäkymmentä vuotta aiemmin taiteilema Väinämöisen patsas seisoo korkealla kivenlohkareellaan kallioseinämän edessä. Äkkiä yksi seurueesta, Viipurin ankara poliisimestari Oskar Ahnger, lähtee harppomaan hurjaa vauhtia kohti patsasta. Hän kiroilee juostessaan, sillä ei ole ensimmäinen kerta kun pahaiset ilkivallantekijät ovat pilailleet patsaan kustannuksella. Tällä kertaa Väinämöisen käteen on laitettu pitkä tervapamppu. Ahnger yrittää kurottaa ylimääräistä koristetta käteensä, mutta patsas on liian korkealla. Muun seurueen hämmästyneiden katseiden edessä hän lähtee hurjistuneena kiipeämään patsaan jalustana olevalle kivelle ja juuri kun hän onnistuu sieppaamaan tervapampun käteensä, kuuluu uhkaava rusahdus. Siinä samassa Vanha Väinämöinen – poliisimestari mukanaan – rojahtaa suoraan selälleen murskautuen kalliota vasten. Pölyn laskeuduttua vahingoittumaton, mutta tomuinen poliisimestari nousee patsaankappaleiden joukosta, pyyhkii pölyt virkatakkinsa olkapäiltä, katsoo seuruetta tuimasti ja kieltää heitä mainitsemasta kenellekään sanallakaan, mitä saivat juuri todistaa.

Tämä tarina ei ole tosi, vaan versio kirjoittajakaksikko Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisesta jännitysromaanista Murha Monrepoossa. Faktaa on kuitenkin se, että tihutöiden vuoksi Monrepoon puistossa seisoo tällä hetkellä jo kolmas versio Väinämöisestä – joka sekin sai osansa ilkivallasta vain viikko pystyttämisensä jälkeen vuonna 2007.

 

“Wäinämöisen kuwa, jonka Danskilainen kuwan seppä Borup on walanut Pietarissa”

Näin kirjoittaa Sanan Saattaja Wiipurista 28.9.1833, kaksi vuotta sen jälkeen kuin Gotthelf Borupin Väinämöinen oli noussut kivelleen. Artikkeli jatkuu:

Tämä kuwa joka on walettu gipsistä ja aika-miehen korkeudelta seisoo suuren kiwen päällä, pitäilee kanteleen kämmenessä ja toisen käden sormilla näkyy hän kanteleen kieliä liikuttelewan. Huulet hywäsukuisen näkywät hyräilewän ja ukon silmistä putoawat wesi pisarat – – Jos sinä katsentelet tätä kuwaa, niin sinun mieleesi johtuu Suomen kansan entiset urot, joiden muisto wielä wiipyy Suomalaisissa wanhoissa lauluissa.

Borupin Väinämöinen ei meille Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-kuvitusten parissa kasvaneille vaikuta sen puoleen kalevalamaiselta kuin suomalaiskansalliseltakaan. Pikemminkin kyseessä voisi olla jokin kreikkalainen patsas Keski-Euroopassa. Gallen-Kallelan loihtimat hahmot Kalevalan sankareista ovatkin jääneet pysyvästi suomalaisten mielikuviin. Mutta mitäpä jos vaka vanhaa Väinämöistä, Kullervon sotaanlähtöä tai Sammon taontaa ei olisi olemassa kuvituksin, ainoastaan sanoin ja kertomuksin. Minkälaisina silloin mahtaisimme mieltää hahmot? Tämän kysymyksen edessä olivat ensimmäiset Kalevalan myyttisten hahmojen tulkitsijat, niiden joukossa myös Gotthelf Borup.

Kun ensimmäinen Väinämöinen asetettiin paikalleen vuonna 1831, kirjoitti Jaakko Juteini sille kunnian osoituksena värssyn:

Wäinämöinen woimallinen,
Runon Isä riemullinen,
rakastettu, rauhallinen!
Karjalinnan Kaupungiin!

Niinpä onkin erittäin harmillista, ettei Väinämöinen saanut kauaa seisoa rauhassa paikallaan. Vuonna 1854 kirjoitti Suometar seuraavasti:

Ukko on siis tässä aiwan paikallansa. Mutta jos katsot kanteletta, niin huomaat kohta että se ei istu käsiwarrella enään yhtä tanakasti kuin muutama wuosi sitte. Sitä miten lie niin wiekkaasti kukistettu lonkalleen, että sen kieliin ei saa tapailla ukon sormet ollenkaan täysin määrin. Häneltä kuului jo, joku aika sitte, olleen peräti käsikin poikki waan nyt se näyttää taas olewan korjaantunut. Näin on tehty Wäinämöiselle! – Ja on sitäkin heittiö, ken on tämmöiset työt tehnyt!

Vikingen -lehti kirjoittaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin 4.9.1871 seuraavasti:

Men förgäfves! – – Gubben Wäinämöinen fallit offer för en nidings hammare. Hvi kunde han icke nu, som fordom med Lemminkäinen, sjunga sin motståndare ned i kärret ända öfver öronen. Detta hade varit ett rättvist straff åt fridstöraren.
[Ukko Väinämöinen on joutunut kiusantekijän uhriksi. Nyt hän ei pysty, kuten ennen muinoin Lemminkäisen kanssa, laulamaan vastustajaansa suohon korvia myöten. Se olisi ollut oikeudenmukainen rangaistus rauhanrikkojalle.]

Ensimmäinen Väinämöinen oli 1800-luvun puolivälissä yleisölle avatun puiston suosituimpia nähtävyyksiä. Vandaaleja kävi patsaalla jatkuvasti, mutta heitä ei koskaan saatu kiinni. Ei myöskään tekijää, joka lopulta rikkoi koko patsaan. Nimittäin heinäkuussa 1871 se paljastui ilkivallan seurauksena tuhoutuneeksi:

Yöllä vasten 15 päivää heinäkuuta 1871 jotkut ilkityöntekijät, jotka eivät koskaan tulleet ilmi, sen raakamaisesti raastoivat alustaltaan maahan ja rikkoivat. Tämä konnanteko herätti viipurilaisissa oikeutettua paheksumista ja suuttumusta. (Karjala 28.2.1917)

Vain muutamaa kuukautta myöhemmin päätettiin tilalle hankkia uusi veistos. Tärkeimpänä syynä pikaiseen uuden veistoksen hankintaan lienee ollut pelko siitä, että Monrepoon kartanon silloinen haltija, Sophie von Nicolay, sulkisi puistonsa yleisöltä kokonaan. Olihan hänen avomielisyytensä pitää puisto avoimena kaikelle kansalle palkittu sinne hankitun arvokkaan taiteen tuhoamisella.

“Uusi Wäinämöinen Wanhassa-Wiipurissa”

Näin otsikoi Uusi Suometar 27.6.1873 edellisellä viikolla pystytetystä Johannes Takasen Väinämöisen patsaasta, joka asetettiin ”Wanhan-Wiipurin puistoon samalla paikalle, missä entinen joku wuosi sitten ilkiteolla oli särjetty.” Muutamia vuosia myöhemmin, 24.8.1880 kirjoittaa samainen lehti matkakertomuksen Viipurista, jossa todetaan Väinämöisestä, että

Komeana hän siinä istuskelee, kantele polwillaan, sen kielissä toinen käsi, toinen taiwasta kohden nostettuna, ja silmät katsowat merta kohti ja – Karjalaan päin, itään kuin kaipauksella, sillä kuka ihaelee nykyään hänen soittoansa; wai onko Italiasta ja Kreikasta tultu häntä kuulemahan?

Toisen Väinämöisen tekijäksi valittiin nuori, Kööpenhaminassa tuolloin asunut Johannes Takanen (1849-1885), lahjakas kuvanveistäjä ja viipurilaisten oma suojatti. Vaikka Takanen oli vielä nuori ja kokematon, oli usko kaupungin omaan lahjakkuuteen suuri. Silti taiteilija itse oli toimeksiannon saadessaan epävarma pystyisikö hän niin vaativan ja arvovaltaisen työn toteuttamaan. Hän otti kuitenkin toimeksiannon vastaan saatuaan kannustusta ja tukea opettajaltaan herra Bisseniltä.

Ja hienosti Takanen työssään onnistui. Nimimerkki Matkalainen kirjoitti Rauman lehdessä 16.9.1882 seuraavasti:

Ukko istuu suuren kiwen päällä eräässä kallion kolossa, puettuna pitkään wiittaan, wirsut jalassa, puukko ja tuppi wyöllä, kantele polwilla, toinen käsi kanteleen kielillä, toinen kohoteltuna taiwasta kohden, jonne myöskin silmät owat luotuina, ikään kuin pyytäen woimaa kaikkein Herralta. Kuwa on hywin miellyttäwän näköinen ja ainakin wähemmin tutkittawaa kylläkin tyydyttäwä.

Jonkin verran oli kuulunut arvostelua Väinämöisen korkealle nousevasta kädestä, mutta Takanen puolusteli Väinämöisen innostuneena tavoittelevan taivasta. Gallen-Kallelan Kalevala-kuvituksen myötä kasvaneelle Takasen Väinämöinen on jo huomattavasti tutumman oloinen kanteleineen, puukkoineen ja tossumaisine kenkineen. Kauhtanakin on ”kalevalamaisempi” kuin Borupin roomalaistunika. Veistos herätti aikanaan paljon keskustelua ja toi uutta viehätystä Monrepoon puistoon.

Myös Takasen Väinämöinen sai tuta ilkivallasta niiden 70 vuoden aikana, jonka se sai jalustallaan istua. Erityisesti vuosi 1883 vaikuttaa olleen Väinämöiselle kovaa aikaa. Hämeen sanomat kirjoitti helmikuussa 1883:

Muuten tässä somassa puistossa näkyi harjoitettawan paljon häwytöintä wallattomuutta, sillä sekä huwiloitten seinät että kuwapatsaat oliwat pilatut kirjoituksilla ja kun tulimme Wäinämöisen kuwapatsan luo, niin oli tuon kunnianarwoisen ukon suuhun laitettu – paperossi. Tämä osoitti suurinta raakuutta. Yksi meistä kiipesi sinne ylös ja tempasi harmilla pois paperossin hänen suustansa. Toiwottawaa olisi, että tuollainen törkeä wallattomuus jollakin keinolla tulisi häädetyksi edes semmoisissa paikoissa kuin Monrepos.

Myös Laatokka -lehti kirjoitti vuoden 1883 heinäkuussa ”törkeintä raakuutta” osoittavasta väkivallasta, jonka uskoivat ulkomaalaisten silmissä häpäisevän koko Suomen kansaa. Lehden kirjoitus antaa osviittaa myös siitä, että ilkivallan tekijät eivät välttämättä sittenkään aina olleet pojannulikoita tai ”sivistymätöntä” kansaa:

Jokainen muistomerkki, jokainen huwimajan seinä on täynnänsä häwyttömiä piirustuksia ja kirjoituksia, jota semmoisetkin henkilöt, jotka warmaan pitäwät itseään ’siwistyneinä’, owat warustaneet niitä nimikirjaimillaan.

Wiborgsbladet oli kirjoittanut kuukautta aiemmin 28.6.1883:

Öfverallt äro de [minnesmärken] fullristade med anteckningar och namn. Och det sorgligaste är, att man bland dessa ’minnesanteckningar’ finna sådana af personer, som helt visst skulle känna sig på det djupaste kränkta, ifall de ej klassificerades bland de s.k. bildade.

Kalevalan päivänä vuonna 1917, kirjoitti Karjala -lehti:

Vuosi on vuoteen liittynyt. Mutta yhä kestävän hetkenä vaka vanha väinmöinen luo tietäjäkatseensa yli jään kahlehtiman ulapan, jonka valkoiselle lumelle kuu hopeahohdettaan valaa.

Lohduton näky kohtasi suomalaisia heidän palatessaan takaisin Viipuriin talvisodan jälkeen: jalustana toiminut luonnonkivi seisoi yksinäisenä kallioseinämän edessä. Takasen Väinämöinen oli kadonnut teille tietymättömille, eikä sen kohtalosta ole tietoa.  Sitä on etsitty jopa Suomenvedenpohjasta, mutta tuloksetta.

Jälleen kerran siirtolohkare seisoi kalliosyvennyksessään tyhjänä ja vain 35-vuotiaana kuolleen Takasen legendaariseksi nimetty teos oli poissa.

 

Kolmas kerta toden sanoo?

Sodan aikana Monrepos-puistosta kadonneen Takasen Väinämöisen jälkeen siirtolohkare oli tyhjänä lähes 70 vuotta. Lopulta vuonna 2006 päätettiin toteuttaa uuden version rakentaminen. Tekijäksi valikoitui arvostettu pietarilainen kuvanveistäjä Konstantin Bobkov. Hänen Väinämöisestään oli määrä tulla näköispatsas Johannes Takasen versiosta. Koska Takasen veistoksesta ei kuitenkaan ollut olemassa mittapiirustuksia, Bobkov joutui rekonstruoimaan sen vanhojen valokuvien ja paikalla tekemiensä mittausten perusteella. Näin hän pääsi myös toteuttamaan omaa mielikuvitustaan eikä tämä viimeisin Väinämöinen olekaan siten aivan suora kopio Takasen työstä.

Bobkovin Väinämöinen valmistui vuonna 2007. Erona Takasen Väinmöiseen voidaan muun muassa todeta, että se on kookkaampi ja lisäksi Bobkov on laittanut Väinämöiselle tuohivirsut, kun Takasen Väinämöisellä oli tossumaiset kengät. Bobkovin Väinämöiseltä puuttuu myös puukko.

Kolmannen Väinämöis-veistoksen materiaaliksi valittiin graniitista valmistettu teräsbetoni, jonka oli tarkoitus olla niin kovaa, ettei sitä niin vaan ilkivalloin tuhottaisi. Vaan niinpä jälleen kerran kävi, että vain muutama viikko patsaan pystyttämisen jälkeen oli sen ylös kohonneesta kädestä rikottu yksi sormi ja vähän myöhemmin lähes kaikki sormet. Nähtäväksi jää kuinka kauan kolmas Väinämöinen saa istua grottossaan ja ilahduttaa puistossa kävijöitä kanteleen soitollaan.

 

Susanna Serlachius, 1.6.2017 (HY digitaalinen sisällöntuotantopaja kevät 2017)

 

Lue lisää

Liisi Huhtala & Sanna Supponen (toim.) Jaakko Juteini – viipurin viisas. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 16. VSKS: Helsinki 2012.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio. Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu viipurissa heinäkuussa 1871. Helsinki 1993.

Harri Miettinen. Historian havinaa Viipurissa. Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisuja 2006.

Riikka Stewen. Unohdetut kuvitelmat Kalevalasta kuvataiteessa. Kalevalan kulttuurihistoria, toim. Piela, Knuuttila & Laaksonen. Helsinki 2008.

Elina Vuori. Nuori Takanen, viipurilaisten suojatti. Johannes Takanen, Etelä-Karjalan taidemuseo. Lappeenranta: Lappeenrannan kirjapaino 1994.

 

 

 

Save

Save

Save

Katso lisää henkilöitä ja paikkoja kartta sivulla

Tähän liittyviä artikkeleita