Viipurin Väinämöiset

Viipurin Monrepos’n puistossa, sen kaukaisimmassa sopukassa, soittelee kantelettaan järjestyksessä kolmas Väinämöinen. Väinämöisen patsas on seissyt tai istunut samalla isolla kivellä jo lähes 200 vuotta, mutta ei koskaan rauhassa. Väinämöisten tarina on kiehtova: siihen liittyy niin mystiikkaa, symboliikkaa kuin Väinämöis –ihanteen muutosta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyyttä ja vandalismia.

Poliisimestari on syyllinen?

Litografia Gotthelf Borupin Väinämöisestä vuodelta 1870. Ranskalaisen Louis-Julien Jacottet’n (1806-1880) litografia. Kuva: Wikimedia Commons.

On aikainen kesäaamu heinäkuussa 1871. Nelihenkinen seurue on kävelyretkellä Monrepoon puiston läntisellä rantatiellä. Kierreltyään aikansa seurue päätyy Pyhän Nikolauksen rotkoon, jossa tanskalaisen Gotthelf Borupin neljäkymmentä vuotta aiemmin taiteilema Väinämöisen patsas seisoo korkealla kivenlohkareellaan kallioseinämän edessä. Äkkiä yksi seurueesta, Viipurin ankara poliisimestari Oskar Ahnger, lähtee harppomaan hurjaa vauhtia kohti patsasta. Hän kiroilee juostessaan, sillä ei ole ensimmäinen kerta kun pahaiset ilkivallantekijät ovat pilailleet patsaan kustannuksella. Tällä kertaa Väinämöisen käteen on laitettu pitkä tervapamppu. Ahnger yrittää kurottaa ylimääräistä koristetta käteensä, mutta patsas on liian korkealla. Muun seurueen hämmästyneiden katseiden edessä hän lähtee hurjistuneena kiipeämään patsaan jalustana olevalle kivelle ja juuri kun hän onnistuu sieppaamaan tervapampun käteensä, kuuluu uhkaava rusahdus.

Siinä samassa Vanha Väinämöinen – poliisimestari mukanaan – rojahtaa suoraan selälleen murskautuen kalliota vasten. Pölyn laskeuduttua vahingoittumaton, mutta tomuinen poliisimestari nousee patsaankappaleiden joukosta, pyyhkii pölyt virkatakkinsa olkapäiltä, katsoo seuruetta tuimasti ja kieltää heitä mainitsemasta kenellekään sanallakaan, mitä saivat juuri todistaa.

Tämä tarina ei ole tosi, vaan versio kirjoittajakaksikko Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisesta jännitysromaanista Murha Monrepoossa. Faktaa on kuitenkin se, että tihutöiden vuoksi Monrepoon puistossa seisoo tällä hetkellä jo kolmas versio Väinämöisestä – joka sekin sai osansa ilkivallasta vain viikko pystyttämisensä jälkeen vuonna 2007.

”Wäinämöisen kuwa, jonka Danskilainen kuwan seppä Borup on walanut Pietarissa”

Näin kirjoittaa Sanan Saattaja Wiipurista 28.9.1833, kaksi vuotta sen jälkeen kuin Gotthelf Borupin Väinämöinen oli noussut kivelleen. Artikkeli jatkuu:

Tämä kuwa joka on walettu gipsistä ja aika-miehen korkeudelta seisoo suuren kiwen päällä, pitäilee kanteleen kämmenessä ja toisen käden sormilla näkyy hän kanteleen kieliä liikuttelewan. Huulet hywäsukuisen näkywät hyräilewän ja ukon silmistä putoawat wesi pisarat – – Jos sinä katsentelet tätä kuwaa, niin sinun mieleesi johtuu Suomen kansan entiset urot, joiden muisto wielä wiipyy Suomalaisissa wanhoissa lauluissa.


Gotthelf Borupin Väinämöinen. Tämä kipsinen patsas oli Erik Cainbergin vuonna 1814 Turun akatemian juhlasaliin tekemän reliefin jälkeen toinen suomalaisen kansanrunouden myyttistä tietäjähahmoa kuvaava teos. Elias Lönnrotin Kalevala ilmestyi vuonna 1835 ja sen jälkeen seuraavat Väinämöistä kuvaavat taideteokset syntyivät vasta 1850-luvulla. Borup oli lainannut veistokseensa piirteitä kreikkalaisen mytologian lyyraa kantavalta Apollonilta ja myös Väinämöisen asuste viittasi enemmän antiikin aikakauteen kuin pohjolaan. Nicolay sijoitti patsaan kallioseinämän varjoon, aivan kuten hänen esikuvinaan käyttämissä eurooppalaisissa puistoissa oli tehty Orfeuksen veistoksille. Kuva: Wikimedia Commons.

Borupin Väinämöinen ei meille Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-kuvitusten parissa kasvaneille vaikuta sen puoleen kalevalamaiselta kuin suomalaiskansalliseltakaan. Pikemminkin kyseessä voisi olla jokin kreikkalainen patsas Keski-Euroopassa. Gallen-Kallelan loihtimat hahmot Kalevalan sankareista ovatkin jääneet pysyvästi suomalaisten mielikuviin. Mutta mitäpä jos vaka vanhaa Väinämöistä, Kullervon sotaanlähtöä tai Sammon taontaa ei olisi olemassa kuvituksin, ainoastaan sanoin ja kertomuksin. Minkälaisina silloin mahtaisimme mieltää hahmot? Tämän kysymyksen edessä olivat ensimmäiset Kalevalan myyttisten hahmojen tulkitsijat, niiden joukossa myös Gotthelf Borup.

Kun ensimmäinen Väinämöinen asetettiin paikalleen vuonna 1831, kirjoitti Jaakko Juteini sille kunnian osoituksena värssyn:

Wäinämöinen woimallinen,
Runon Isä riemullinen,
rakastettu, rauhallinen!
Karjalinnan Kaupungiin!

Niinpä onkin erittäin harmillista, ettei Väinämöinen saanut kauaa seisoa rauhassa paikallaan. Vuonna 1854 kirjoitti Suometar seuraavasti:

Ukko on siis tässä aiwan paikallansa. Mutta jos katsot kanteletta, niin huomaat kohta että se ei istu käsiwarrella enään yhtä tanakasti kuin muutama wuosi sitte. Sitä miten lie niin wiekkaasti kukistettu lonkalleen, että sen kieliin ei saa tapailla ukon sormet ollenkaan täysin määrin. Häneltä kuului jo, joku aika sitte, olleen peräti käsikin poikki waan nyt se näyttää taas olewan korjaantunut. Näin on tehty Wäinämöiselle! – Ja on sitäkin heittiö, ken on tämmöiset työt tehnyt!

Vikingen -lehti kirjoittaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin 4.9.1871 seuraavasti:

Men förgäfves! – – Gubben Wäinämöinen fallit offer för en nidings hammare. Hvi kunde han icke nu, som fordom med Lemminkäinen, sjunga sin motståndare ned i kärret ända öfver öronen. Detta hade varit ett rättvist straff åt fridstöraren.
[Ukko Väinämöinen on joutunut kiusantekijän uhriksi. Nyt hän ei pysty, kuten ennen muinoin Lemminkäisen kanssa, laulamaan vastustajaansa suohon korvia myöten. Se olisi ollut oikeudenmukainen rangaistus rauhanrikkojalle.]

Ensimmäinen Väinämöinen oli 1800-luvun puolivälissä yleisölle avatun puiston suosituimpia nähtävyyksiä. Vandaaleja kävi patsaalla jatkuvasti, mutta heitä ei koskaan saatu kiinni. Ei myöskään tekijää, joka lopulta rikkoi koko patsaan. Nimittäin heinäkuussa 1871 se paljastui ilkivallan seurauksena tuhoutuneeksi:

Yöllä vasten 15 päivää heinäkuuta 1871 jotkut ilkityöntekijät, jotka eivät koskaan tulleet ilmi, sen raakamaisesti raastoivat alustaltaan maahan ja rikkoivat. Tämä konnanteko herätti viipurilaisissa oikeutettua paheksumista ja suuttumusta. (Karjala 28.2.1917)

Vain muutamaa kuukautta myöhemmin päätettiin tilalle hankkia uusi veistos. Tärkeimpänä syynä pikaiseen uuden veistoksen hankintaan lienee ollut pelko siitä, että Monrepoon kartanon silloinen haltija, Sophie von Nicolay, sulkisi puistonsa yleisöltä kokonaan. Olihan hänen avomielisyytensä pitää puisto avoimena kaikelle kansalle palkittu sinne hankitun arvokkaan taiteen tuhoamisella.

”Uusi Wäinämöinen Wanhassa-Wiipurissa”

Takasen Väinämöinen vuodelta 1873. Nyt jo tuhoutunut patsas kuvattuna kirjassa Kodin taidekuvasto I: Suomen taidetta 1800-luvulla. Ed. L. Wennervirta. WSOY 1934. Kuva: Wikimedia Commons.

Näin otsikoi Uusi Suometar 27.6.1873 edellisellä viikolla pystytetystä Johannes Takasen Väinämöisen patsaasta, joka asetettiin ”Wanhan-Wiipurin puistoon samalla paikalle, missä entinen joku wuosi sitten ilkiteolla oli särjetty.” Muutamia vuosia myöhemmin, 24.8.1880 kirjoittaa samainen lehti matkakertomuksen Viipurista, jossa todetaan Väinämöisestä, että

Komeana hän siinä istuskelee, kantele polwillaan, sen kielissä toinen käsi, toinen taiwasta kohden nostettuna, ja silmät katsowat merta kohti ja – Karjalaan päin, itään kuin kaipauksella, sillä kuka ihaelee nykyään hänen soittoansa; wai onko Italiasta ja Kreikasta tultu häntä kuulemahan?

Kirjoittaja: Susanna Serlachius (HY digitaalinen sisällöntuotantopaja kevät 2017), 01.06.2017
Lue lisää

- Liisi Huhtala & Sanna Supponen (toim.) Jaakko Juteini – viipurin viisas. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 16. VSKS: Helsinki 2012.
- Kirsti Manninen & Jouko Raivio. Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu viipurissa heinäkuussa 1871. Helsinki 1993.
- Harri Miettinen. Historian havinaa Viipurissa. Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisuja 2006.
- Riikka Stewen. Unohdetut kuvitelmat Kalevalasta kuvataiteessa. Kalevalan kulttuurihistoria, toim. Piela, Knuuttila & Laaksonen. Helsinki 2008.
- Elina Vuori. Nuori Takanen, viipurilaisten suojatti. Johannes Takanen, Etelä-Karjalan taidemuseo. Lappeenranta: Lappeenrannan kirjapaino 1994.