Tyhjä palaa! – Viipurin kaasulaitoksen perustaminen vuonna 1860

Kaasuvalo valaisi Viipurin katuja ensimmäisen kerran 15.11.1860, jolloin kaasukäyttöinen katuvalaistus oli Suomessa vielä uutta ja ihmeellistä. Oli vain päivistä kiinni, ettei Viipurista olisi tullut maan ensimmäinen katunsa tällä tavoin valaissut kaupunki. Helsinki veti kilpailussa kuitenkin pidemmän korren.

Uusi valo herätti suurta ihastusta. Ensimmäisinä valaistuina iltoina kaduille kerääntyi suuri määrä viipurilaisia ihmettelemään tulokasta. Asia huomiotiin myös paikallisessa sanomalehdessä. Otawa kirjoitti 17.11.1860: ”soma oli nähdä tätä uutta walaistusta ja waloa kaduillamme, – se on waaliaa ja kirkasta, sitäwastaan kuin öljylamppujen walo on himiää ja punertawaa”.

Pimeä kaupunki

Keinovalon merkitystä kaupunkielämän kannalta on tänä päivänä vaikea ymmärtää. Me näemme pimeitä kaupunkeja vain kauhuelokuvissa. Kaupungit ovat kuitenkin hallinnon ja kaupan keskuksia, eivätkä nämä toiminnot voi pysähtyä pimeän laskeuduttua, vaan ihmisen luoman aikataulun mukaan elävä kaupunki on riippuvainen keinovalosta. Pimeys on myös vaarallista, sillä se aiheuttaa onnettomuuksia ja ruokkii rikollisuutta.

Ensimmäiset katuvalot Viipuri oli saanut 1780-luvulla. Valaisimet olivat heikkotehoisia öljylyhtyjä, eivätkä ne antaneet aihetta tyytyväisyyteen. Vitsin mukaan öljylyhty valaisi niin huonosti, ettei siitä ollut muuta iloa kuin että sen avulla saattoi välttää kolauttamasta kalloaan itse lyhtypylvääseen. Lisäksi lamppujen sytytys huutokaupattiin, mutta halvin sytyttäjä ei välttämättä ollut luotettavin. Lamppuja oli myös vain vilkkaimpien kulkureittien varrella. Mikäli matka vei esikaupunkiin, oli turvauduttava kannettavaan lyhtyyn.

Maistraatti ja kauppahuone Bandholtz tekevät sopimuksen

Kallista kaasua ei suinkaan poltettu läpi yön. Ajan valaistusoloja auttaa ymmärtämään sopimuksen kohta d. Lyhtyjä ei sytytetty ollenkaan mikäli kuu paistoi kirkkaana. Kuva: Wiborg 25.5.1860.

Viipurilaiset olivatkin siten syystä tyytyväisiä, kun kauppahuone Bandholtz & Co. teki vuonna 1856 tarjouksen kaupungin valaisemista kaasulla. Valokaasun käyttö oli muualla Pohjois-Euroopassa yleistynyt jo ennen vuosisadan puoltaväliä. Esimerkiksi Pietariin tai saksankielisen alueen suuriin kaupunkeihin suuntautuneilla matkoillaan viipurilaiset kauppamiehet olivat saaneet huomata kaasuvalon olevan aivan muuta kuin vanhat öljylyhdyt. Oma kaasutehdas parantaisi kaupungin valaistusolosuhteita huomattavasti.

Viipurin maistraatin ja kauppahuoneen välillä 12.3.1860 solmittu sopimus oli aikansa lapsi. Sopimuksen mukaan Bandholtz & Co. rakentaisi kaasulaitoksen omalla rahallaan. Ehdoksi asetettiin, että kaupunki sitoutuisi käyttämään yhtiön tuottamaa kaasua kahdenkymmenen vuoden ajan. Bandholtz & Co. rakentaisi myös katujen alle asennettavan kaasuputkiston ja pystyttäisi kolmesataa lamppua kaupungin kaduille. Lamput asennettaisiin Linnoituksen kaupunginosaan, Pietarin esikaupunkiin, Neitsytniemeen sekä Turun sillalle. Nämä 300 lamppua kaupunki oli velvollinen ostamaan yhtiöltä takaisin kolmentuhannen hopearuplan hintaan heti kun ne toimivat.

Sopimus sysäsi hankkeen käynnistämisvaiheen taloudellisen riskin kauppahuoneen harteille, mutta vastineeksi Bandholtz & Co. sai yksinoikeuden kaasun myymiseen 99 vuoden ajaksi. Yhtiö olisi siis teoriassa saattanut toimia Viipurin kaasumonopolistina vuoteen 1959 asti!

Kaasulaitoksen perustaminen oli osa kaupungin yleistä kehitystä

Kaasulaitoshankkeen rakentaminen vuosisadan puolivälin jälkeen ei ollut sattumaa. Tuolloin oli hyvä syy olettaa, että Viipuri alkaisi kasvaa ja kehittyä. Saimaan kanava oli valmistunut Aleksanteri II:n kruunajaisten kunniaksi 1856 ja samoihin aikoihin oli myös päätetty Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien rakentamisesta. Olisi vain ajan kysymys milloin rautahepo höyryäisi suuriruhtinaskunnan pääkaupungista Pietariin, Viipurin kautta.

Laitoksen rakentaminen juuri vuonna 1860 liittyi kaupungin kehitykseen myös hyvin konkreettisesti. Viipurin maistraatti olisi ollut halukas solmimaan kaasusopimuksen Bandholtzin kanssa heti 1856, mutta kaupungin ahtaus esti tämän. Maistraatilla ei ollut luovuttaa yhtiölle tarvittavaa tonttia.

Siro kaasulyhty koristi Kauppatoria vielä 1890-luvulla, vaikka sähkö jo teki tuloaan. Kuva: Daniel Nyblin, Museovirasto. (CC BY 4.0).

Hanke saattoi edetä vasta Venäjän sotilasviranomaisten todettua, etteivät keskiaikaiset kaupunginmuurit palvelleet puolustuksellista tarkoitusta. Tämä oli opittu Krimin sodassa. Vallitusten vaivaamat kaupungit saivat siten ehdottaa muurejaan purettaviksi. Viipurin pormestarin Isidor Örnin onnistui vakuuttaa viranomaiset asiassa ja kaasulaitos rakennettiin kaupunginmuurin alta vapautuneelle tontille numero 134. Kolmionmuotoinen tontti rajoittui Kaarle Knuutinpojan katuun, Luostarinkatuun ja Etelävalliin. Kaasukellot ovat sittemmin hävinneet, mutta Viipurin Gazprom palvelee asiakkaitaan tontilla tänäkin päivänä.

Niin uuden asian kanssa 1860 oltiin tekemisissä, ettei aivan kaikille ollut selvä, miten näkymättömästä kaasusta saataisiin valoa. Otawan 17.11.1860 kirjoituksessa kerrottiin, kuinka ihmiset olivat tulleet kaduille tutkimaan: ”tätä uutta kummaa – kuin muka ”tyhjä palaa” – niinkuin ihmettä konsanaanki”.

Kirjoittaja: Teemu Ikonen (HY digitaalinen sisällöntuotantopaja talvi 2017-2018), 12.02.2018
Lue lisää

- Halila et al.: Viipurin kaupungin historia : 4. osa, [Vuodet 1812-1917], 1981.
- Ruuth J. W.: Viborgs stads historia, 1906.
- Sjölund, Thorvald: Viipurin kaasulaitos 75 vuotta, 1935.